Viime kuukaudet ovat saaneet minut todella pohtimaan elämää. Kaiken tarkoitusta ja miksi asioita tapahtuu. Uskon tai ainakin uskoin jonkinlaiseen johdatukseen, kohtaloon ja siihen että asiat tapahtuvat syystä. Kaikelle tänä vuonna tapahtuneelle ei vain ole tuntunut löytyvän järkevää selitystä tai hyväksyttävää syytä, miksi niin tapahtui. Mitä tällä meille halutaan opettaa? Mihin meitä on tällä kaikella on ollut tarkoitus kouluttaa? Jos tämän kaiken tarkoitus on ollut tuhota kaikki positiivinen ajattelu ihmisestä, siinä on onnistuttu. Jos tämän kaiken tarkoitus on ollut häivyttää se vähäinenkin taipumus huolettomaan elämänasenteeseen, niin poissa on. Jos tämän kaiken tarkoitus on ollut pyyhkiä pois usko saada oma perhe, jep, onnistui sekin. En enää usko saavani tilaisuutta olla äiti elävälle lapselle. En usko, että voimme onnistua. Se ei kuitenkaan tarkoita, ettenkö edelleen niin palavasti haaveilisi äitiydestä, omasta pienestä. Ettenkö edelleen toivoisi kuulevani oman vauvani ensiparkaisua, suloista jokeltelua ja ensimmäisiä sanoja. Etteikö oman lapsen kaipuu raastaisi minua sisäisesti ja tuntuisi palana kurkussani. En vain enää jaksa uskoa, että niin koskaan tapahtuu. Enää en pysty ajattelemaan juuri mistään asiasta, että se voisi mennä hyvin. Todella hieno juttu ihmiselle joka on jo aikaisemmin ajatellut asiat aina pahimman kautta. Nyt tämä kauhuskenaarioihminen on vain tullut jäädäkseen.
Viime vuosi, tai pikemminkin puolitoista vuotta, oli rankkaa aikaa. Lapsettomuuden tuska oli repiä minut kappaleiksi. Kadotin itseni niihin oviksen tikuttamisiin, oireiden kyttäämisiin ja turhaan toiveikkuuteen. Ja joka kerta epäonnistuessa sitä putosi aina vain korkeammalta ja korkeammalta. Ei hirveästi lohduttanut lääkärien sössötykset siitä kuinka on aikaa ja kuinka nuoria ollaan. Ja kun se raskaus jo kerran käväisi niin kyllä sitä paksuna ollaan ennen kuin huomaatkaan! Juupa juu.. Kun sitten viimein puolentoista vuoden piinan jälkeen aloin jo hyväksyä sen, ettei meille lasta tule, tuntuu niin kohtuuttomalta antaa toivon nousta piilostaan ja ottaa se sitten niin julmasti pois. Miksi? Miksi juuri silloin kun olin jo jotenkuten sinut itseni ja lapsettomuuteni kanssa meidän annettiin onnistua? Mutta onnellista loppua ei annettu kuitenkaan. Juuri siksi tämä menetys tuntuu vieläkin kohtuuttomammalta jos vain mahdollista. Jos olin kuvitellut tuolloin lapsettomuuden tuskissani olevani pohjalla, niin voi kyllä, sen pohjan alta paljastui vieläkin syvempi kuilu. Ja sieltä ei niin vain enää ylös rämmitäkään. Enpä arvannut, että tämä vuosi tulisi peittoamaan edellisen vuoden rankkuudellaan 6-0. Pelottaa ajatellakin mitä ensi vuosi tuo tullessaan.
Olen miettinyt, että oliko tämän kaiken tarkoitus opettaa meitä arvostamaan lasta, jos semmoinen vielä jonain päivänä saadaan kotii asti. Mutta sitten ajattelen, että emme kyllä ole pitänyt lapsen saantia mitenkään itsestään selvyytenä tähänkään asti. Joten miksi tällaiset oppirahat olisi siis pitänyt maksaa? Ei käy järkeen. Olen niin kovasti yrittänyt etsiä tarkoitusta tälle kaikelle. Miettinyt niin monen monelta kannalta, mutta valmista ei tule. Eräänä iltana puhuimme mieheni kanssa siitä, että aina sanotaan kuinka pitäisi olla kiitollinen siitä mitä on. Niin olenkin. Olen kiitollinen niin monesta asiasta elämässäni, että niiden luettelemiseen tarvitaan kyllä ihan oma postauksensa. Mutta vaikka kuinka olen kiitollinen monista asioista ja arvostan sitä mitä minulla jo on, ei se vain poista tätä tunnetta, että jotain puuttuu. Jotain todella tärkeää ja ainutlaatuista on kadoksissa. Löytääkö se ikinä kotiin?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kuulisin mielelläni ajatuksia, joita tekstejäni lukiessa mahdollisesti sinulle herää. Kiitos kommentistasi! Asiattomuuksia en julkaise.