Kaksi vuotta. Kaksi lyhyttä, mutta toisaalta taas pitkää vuotta. On kuin olisit ollut vielä äsken tässä. Kuin kaikki olisi tapahtunut vasta eilen. Niin kirkkaana kaikki on mielessäni. Mutta todellisuudessa aikaa on jo kulunut. Asioita tapahtunut, elämä edennyt. Mutta ikävä, se ei ole hävinnyt, suru sisimmässä ja kipu sydämessä ovat ja pysyvät. Kukaan ei sinua vie minulta pois, sillä elät sydämessäni. Muistot ovat tehneet sinne pienen pesän, jossa sinä asut, siellä sinä olet aina. Muistoja sinusta, ei kukaan voi minulta pois ottaa. Hyvää syntymäpäivää, rakas Enkelimme.♡
Eilen oli ensimmäinen äitienpäiväni. Ensimmäinen "oikea" äitienpäivä. Olenhan viettänyt jo kaksi äitienpäivää raskaana, tulevana äitinä.
Menneiden vuosien aikana olen viettänyt äitienpäivää monenlaisissa tunnelmissa. Mutta päällimmäisenä mielessäni ovat viimeiset kolme vuotta. Kolmen vuoden sisään olen kokenut kolme hyvin erilaista äitienpäivää. Vuonna 2014; olin äitienpäivän aikaan raskaana ja kaikki toitottivat kuinka ensi vuonna saisin viettää ihan OIKEAA äitienpäivää. Miten ihanaa! Eikös vain! Hymyilisit nyt! Itse en uskaltanut iloita, en uskoa enkä luottaa. Olinhan ajatuksissani vielä siinä lapsettomuuden ja äitiyden välimaastossa, missä kaikki voisi olla ohi silmäräpäyksessä. Ja kaikkihan tietävät kuinka siinä sitten kävi...
Vuosi 2015. Edelleen välitilassa. Sydämessä menetyksen tuska ja pelko sekä epävarmuus tulevasta. En ollut edelleenkään virallisesti äiti. Kasvatin kuitenkin jälleen uutta elämää kohtuni suojissa, mutta tällä kertaa ei kukaan uskaltanutkaan sanoa, että ensi vuonna sitten... Mutta yllätyin kun sain kuitenkin kahvin ja aamupalan sänkyyn, kuin oikea äiti konsanaan. Olin niin liikuttunut kun siskoni järjesti niin, että myös minä sain äitienpäivän aamupalan sänkyyn oman äitini kanssa. Ajattelin, että jos nytkin käy huonosti niin sainpahan edes kerran viettää perinteistä äitienpäivää.
Tänä vuonna sydämeni täyttyi onnesta ja kiitollisuudesta. Sain halata ja suukottaa omaa pientä tuhisevaa lastani. Katsoa pienen riemua kun hän näkee kissan liittyvän aamupalapöytään. Liikutuin, kun näin pienen Tiitumme puettuna mekkoon ja ryömivän innoissaan kohti minua. Sain vihdoin viettää ensimmäistä ihan omaa äitienpäivää. Olen sanoin kuvaamattoman kiitollinen tästä etuoikeudesta, että saan käyttää itsestäni nimitystä äiti. Että jonain päivänä saan myös kuulla pienen Tiitumme kutsuvan minua äidiksi. Kaikilla niin ei ole, enkä itsekään vielä edes synnärillä uskaltanut luottaa, että tällainen onni myös minulle suodaan.
Ajatuksia herätti myös tämä artikkeli johon törmäsin viime viikolla. On hyvä, että lapsettomuutta nostetaan esiin, ettei se olisi enää tabu. Asia josta pitäisi vaieta ja jota pitäisi hävetä. Vaikka vihdoin näiden vuosien ja vaiheiden jälkeen saan sanoa itseäni äidiksi, on osa minusta aina lapseton. Lapsettomuuden tuska teki minuun säröjä, menetys rikkoi palasiksi, mutta Tiitumme syntymä on hionut säröjen reunat tylpemmiksi ja liimannut palasia yhteen. Uskaltaisin silti väittää, että ajattelen edelleen monista asioista hyvin eri tavalla kuin joku joka ei ole lapsettomuutta tai oman lapsen menetystä kokenut. Siksi päätän tämän postaukseni seuraavaan sitaattiin, joka voisi olla minun suustani;
"Äitienpäivänä lapset luulevat, että juhlimme minua. Oikeasti minä juhlin heitä"
Viimeiset pari vuotta on näin jälkikäteen ajateltuna mennyt hujauksessa. Vuosi 2014. Surun, ahdistuksen, loppumattomien kyynelien ja suuren ikävän vuosi. Vuosi, joka on päässäni edelleen täyttä suttua, harmaata massaa. Tuntuu, kuin ajan kulu olisi pysähtynyt. Että minä olisin pysähtynyt tuona kauheana toukokuun aamuna klo 05.10. Lakannut olemasta. Kuin koko elämäni olisi lakannut olemasta. Etten olisi vanhentunut päivääkään, tehnyt yhtään mitään muuta kuin surrut. Todellisuudessa hoidin työni, elin, hengitin. Kukaan asiakkaistani ei tiennyt mitä meille oli tapahtunut. Kukaan ei kadulla voinut arvata, että tein sisäistä kuolemaa. Ei kaupan kassa, ei bussikuski työmatkalla. Ei vaikka joka soluni huusi elämän vääryyttä, loputonta ikävää.
Kuin vaivihkaa siirryttiin vuoteen 2015. Vuoteen, joka oli raskas erilaisista syistä. Menetyksen kipeä muisto, vuosipäivät. Uuden raskauden, uuden pienen menettämisen pelko. Kahden viime vuoden ajan olen pelännyt paljon. Niin paljon, ettei voi yhdellä päällä ymmärtää. Pelännyt menettämistä, kuolemaa, epäonnistumista.
Vasta tänään jotenkin konkretisoitui se, että oikeasti en ole uskaltanut elää ilman pelkoa lähes kahteen vuoteen. En ajatella ajan kulua. Vasta kun ääneen tänään sanoin, että yli vuosi sitten muutimme uuteen kaupunkiin, se iski tajuntaan. Yli vuosi! Mihin hävisi viime vuosi? Sinne pelon ja orastavan toivon sairaaseen hippaleikkiin? Siihen kun päivä päivältä, aamu ja ilta kerrallaan yritti selvitä siihen hetkeen, että saisi vihdoin oman pienen syliin. Ja vihdoin siitä tulikin totta.
Vuosi 2015. Vuosi, jolloin saimme viimein rakkaan tyttären syliimme. Mutta pelot pitivät edelleen otteessaan. Kun raskausajan pelot väistyivät, alkoi pelko kätkytkuolemasta, pelko hänenkin menettämisestään. Jotenkin tämä aika tytön syntymän jälkeen on mennyt jollain tavalla omassa kuplassani. Että vasta viime viikkoina olen herännyt siihen, että meillä oikeasti on kohta jo puolivuotias ihana pieni tytär. Kun katson tuota pientä ihmettä, sydämeni on pakahtua rakkaudesta. Halusta suojella kaikelta pahalta.
Tajusin, että en uskaltanut nauttia raskausajasta. En uskaltanut ajatella, että vauva syliin saadaan kuin millisekunnin ajan kerrallaan. Ja kohta taas soimasin itseäni, että olin uskaltanut edes sen hetken luottaa tulevaan. Ja monesti kun annoin itselleni luvan hetken höllätä, tiukensi pelko taas kuristusotettaan ja säikytykset pakottivat nöyrtymään elämän koukeroiden edessä.
Nyt on siis jo vuosi 2016. Oikeasti. Aika on mennyt eteenpäin, vaikka en olekaan sitä ajatellut. Jälleen mennään kevättä, surun vuosipäivää kohti. Mutta tänä vuonna pikkusisko, valontuojamme, on muistuttamassa että elämä on todella mennyt eteenpäin. Ja tuonut mukanaan paljon mistä olla kiitollinen. Mutta yksi on edelleen poissa, vaan ei koskaan unohdettu.
Olen nyt miettinyt viime viikoina, mitä aioin tämän blogin kanssa tehdä. Luonnollisestikaan en ennätä juurikaan tänne käydä kirjoittamassa ja en aina oikein tiedä edes mitä kirjoittaa. Tai ajatuksia kyllä on, mutta niiden jäsentely onkin sitten toinen juttu. Ja kun ei pääse juuri silloin kirjoittamaan kun ajatus tulee, se yleensä sitten jääkin. Ja monesti jos ennätän jotain aloittaa kirjoittamaan jää se luonnoksiin keskeneräisenä. Tämänkin tekstin aloitin jo marraskuun puolella, joka tuli ja meni. Poistaa en blogia kuitenkaa aio, sillä haluan kuitenkin, että blogi pysyy edes jollain tavalla aktiivisena. Jos näistä höpinöistä vaikka olisi apua jollekin omassa surussaan selviämisessä. Käyn kyllä useinkin s-postissani katsomassa, onko sinne tullut viestejä. Mielellään kyllä kirjoittelen, jos joku haluaa jakaa ajatuksiaan tai voin olla jotenkin avuksi.
Pimeän marraskuun tultua, ajatukset karkasivat taas viime vuoteen ja siihen oloon joka vallitsi. Ei ollut juurikaan lunta ja maisema oli yhtä musta kuin mielikin. Marketeissa soimaan alkaneet joululaulut saivat melkein oksentamaan ja jouluostoksilla pyörivät pikkuvauvojen perheet halusin toivottaa kaikki hevonkuuseen. Tuska ei ottanut hellittääkseen.
Mutta nyt. Nyt minä ja perheeni olemme niitä, joita mulkoillaan alta kulmien. Minusta on tullut se, jota tuntemattomat naiset katsoivat pahasti ensin mahani kanssa ja nyt kun vaunuja työntäessä menen ohitse. Enkä voi heitä moittia. Sillä tiedän varsin hyvin kuinka lujille se voikaan ottaa. Jopa niin lujille, että tekisi mieli jättää ostoskärri siltä seisomalta ja juosta ulos kaupasta.
Joulu. Viime vuonna ajatus lähestyvästä joulusta oli jotakin ihan kamalaa. Meillä piti olla ensimmäinen joulu pienen nyytin kanssa, mutta sitä ei sitten tullutkaan. Vasta ajatus mahdollisesta raskaudesta sai hieman joulumieltä palaamaan tähän taloon, mutta siltikään emme laittaneet joulua mitenkään. En yksinkertaisesti pystynyt siihen.
Tänä vuonna kaikki on ollut toisin. Välillä täytyy melkein nipistää itseään, että voiko tämä oikeasti olla totta. Tänä jouluna meitä on täällä kolme. Ihana pieni neiti joka on kasvanut ja kehittynyt huimasti. Nautin kotiäitiydestä ja pienen Tiitumme seurasta. Toki on päiviä joilloin kaipaan ystävien seuraa ja muutakin kuin vauvahöpötystä. Vaikka Tiitun oma höpötys onkin jotain niin valloittavaa ja jota on niin ihana kuunnella ♡
Kohtalo puuttui taas kerran peliin tässä elämässä ja olenkin nyt saanut tutustua kivaan naiseen jolla on samanikäinen tyttö kuin meidän Tiitu. On kiva, että voi vaihtaa kuulumisia samassa elämäntilanteessa olevan kanssa vaunulenkkien ja kahvittelun lomassa. Toivottavasti myös meidän tytöt kasvaessaan ystävystyvät. Jännä seurata kahden samanikäisen kasvua ja kehitystä.
Blogi vaikenee nyt joulutauolle. Joten toivotankin kaikille ihanille lukijoilleni hyvää joulun odotusta ja tulevaa vuotta. ♡ Tuokoon tulevaisuus mukanaan kaikkea hyvää. Ja niille, jotka nyt painivat omien surujensa ja huoliensa kanssa haluan sanoa, että muistakaa, ettette ole yksin. Puhukaa. Puhukaa. Ja Puhukaa. Sen olen viimeisen vuoden aikana oppinut, että puhuminen, tai kirjoittaminenkin, on ollut todellinen henkireikä. Vertaistuesta ja ystävien tuesta puhumattakaan.
Joten iso kiitos teille kaikille ihanille! ♡ Ilman teitä en olisi näin järjissäni. Ja ei, tämä ei ole lopullinen tai blogin lopetuksen kiitospuhe. En aio kokonaan kadota blogimaailmasta, mutta en tiedä milloin palaan. Käyn kirjoittelemassa aina kun ennätän ja koen tarpeelliseksi jotain asiaa puida tai muuten kirjoittelen kuulumisia.
Olen edelleen ajoittain pohtinut sitä, että meille olisi voinut tulla kaksi vauvaa. Tuplaonni. Mutta miksi niin ei saanut käydä? Manasinko itse tämän puhuessani, että se keskeytynyt keskenmeno tästä nyt vielä puuttuisi? Ja niin sitten kävi. Toiselle meidän pienistä. Tunnen edelleen pienen pientä kaipuuta, kun nään mainostettavan kaksosrattaita tai kaupungilla vastaan tulee kaksosia. Olisimme niin mielellämme ottaneet molemmat pienet vastaan.
Mutta sitten taas mietin, että jokin tarkoitushan tälläkin nyt oli. Liittyyhään kaksosraskauksiin aina ne omat juttunsa ja ne ovat riskiraskauksia aina vaikka kaikki sujuisikin. Tuntuu hassulta ajatella, että tähän mennessä olemme saaneet alulle neljä ihmisen alkua, mutta kotiin heistä on saatu yksi. Rakas pieni tyttönen, joka kulkekoon täällä blogissa tästä eteenpäin nimellä Tiitu.
Tämä pieni Tiitulainen on tuonut elämäämme jo tämän 2kk aikana niin paljon iloa ja onnea, että sitä on aivan mahdotonta edes sanoin kuvailla. Ajatus siitä, että me hänet jotenkin vielä menettäisimme saa sydämen puristumaan kasaan. Mutta sitä ei vain pidä ajatella. Kaikki on hyvin ja ennenaikaisuudesta huolimatta, täällä kasvaa ponteva pieni tytöntyllerö.
Mielessäni on ollut pitkään, jo ennen Tiitun syntymää, teettää itselleni jokin koru joka symboloisi meidän pieniä. Nyt olenkin viimein saanut asiaa eteenpäin ja teetän sormuksen johon tulee kiviä, jotka merkitsevät jokaista meidän pientä. Kaksi kirkasta pienille tähtilapsillemme, pieni vaaleanpunainen Enkelillemme ja isompi hieman erisävyinen vaaleanpunainen Tiitulle. Kivet istutetaan erilailla, joten enkelilapset erottuvat meidän Tiitulaisesta. Ja suunnitelmaa tehdessä annoin korusepälle ohjeeksi sijoittaa kivet niin, että jos vielä joskus sellainen onni potkaisee, että Tiitulle elävä sisarus saadaan on sormukseen mahdollista vielä lisätä kiviä. (Ja lisäsin, että toivottavasti tähtilapset ja enkelit ovat meidän osaltamme tässä) Odotan innolla luonnoksia sormuksesta ja valmista lopputulosta.
Kuluneet kaksi kuukautta on mennyt yhdessä hujauksessa. Olen nauttinut joka hetkestä pienen Tiitumme äitinä. En voisi enää kuvitellakaan elämää ilman tuota ihanaa pientä tuhisijaa <3<3 Tänä syksynä olen viimein saanut toteuttaa sitä, mistä viime(kin) syksynä vain haaveilin. Vaunulenkkejä kauniina syyspäivinä ja vauvantuoksuista arkea. Vieläkin on pitänyt välillä melkein nipistää itseään, ettei tämä kaikki vain ole unta. Kävelenkö oikeasti niitä samoja maisemia kuin viime vuonna, mutta tällä kertaa mukanani on ne. Vaunut. Vaunut, jotka kätkevät suojaansa syksyn kirpeiltä tuulilta sen kalleimman aarteemme. Vaunut, joita näin muiden työntelevän edessäni viime vuonna ja nyt minäkin saan ylpeänä myös vihdoin liittyä tuohon joukkoon.
Syyskuussa saimme järjestää ristiäiset. The ristiäiset. Ihanan tyttäremme ensimmäisen ison juhlan. (Ja ai että tällaista perfektionistia ja vähän eri latauksella juhlaan suhtautuvaa äitiä otti päähän kun tilaamamme kakku ei ollut sitä mitä halusin!! Kyllä vain, itku melkein tuli kun kaiken olisi pitänyt olla täydellistä..) Mutta huomasin kyllä, että menetyksen aiheuttamat asiat ja menetyksemme vähättely sai jotain aikaan (kakkuepisodin lisäksi): Ajattelin toimituksen päätteeksi, että nyt meillä on virallisella nimellä virallinen lapsi. Oikeasti olemassa oleva lapsi myös muiden silmissä, olen äiti myös yhteiskunnan silmissä. Tyhmää ajatella näin, mutta minkäs sitä itselleen taas mahtoi.
Lokakuu. Se kuukausi. Kuukausi jonka piti viime vuonna tuoda meille onni. Mutta se olikin synkkääkin synkempi. Tänä vuonna kaikki on toisin. Mutta Enkelimme muisto kulkee mukanani. Elää tässä pienessä sisaruksessa. Tiitu näytti syntyessään aivan siskoltaan. Niin paljon, että pelkäsin, että hänetkin menetän. Pakonomaisesti kävin (lue, käyn) katsomassa nukkuvaa Tiitua ja kokeilemassa hengitystä. Tämä varmasti jatkuu, eikä sitä osaa ihan "löysin rantein" ottaa missään vaiheessa. Mutta onneksi menettämisen pelko ei ole enää ihan jokapäiväistä ja niin pahana, että se estäisi nauttimasta tästä niin kauan kaivatusta äitiydestä. Ja kun viime vuonna kuuntelin Lohtu-kappaletta tuska sisimmässäni ja kuumat kaipauksen kyyneleet poskillani, tänä vuonna itku on tullut aivan eri syystä.
"Yksi pieni elämä, suuri valo sisällä. Katson hiljaa nukkuvaa, katson lohdun kantajaa. Pidän aina lähellä, kuljen matkan vierellä. Sillä saattajani on vastasyntynyt.."
Veimme yhdessä Tiitun kanssa kynttilän isosiskon haudalle. Esittelin pikkusiskon ja kerroin, että ei me olla unohdettu. Isi ja äiti rakastaa teitä molempia. Ja kun Tiitu on tarpeeksi iso, saa hän kuulla Enkeli-isosiskostaan. Ja viimeksi tänään mietittiin miehen kanssa, että paljon on näihin yhteisiin vuosiin mahtunut. Yhdeksän vuotta ollaan yhtä pidetty. Mutta tässä sitä ollaan edelleen. Ollaan koettu se pahin. Oman lapsen menetys. Mutta myös se ihanin, pienen ihmeen tuhina sylissä. Esimmäiset hymyt. Ja paljon vielä koetaan. Ja mikään ei meitä kaada, yhdessä me ollaan vahvoja. <3
Olen ottanut tavaksi kuunnella radiota samalla kun syötän tyttöä. Tässä joku päivä sitten sattui radiosta tulemaan Zen Café:n kappale Eipä tiennyt tyttö. Olin toki kuullut kappaleen joskus aiemminkin, mutta ensimmäistä kertaa kiinnitin myös sanoihin huomiota. Etenkin kohta; "Eipä tiennyt tyttö kuinka monta askelta on alttarilta äidiksi ja kuinka vaihtuu rytmit vuosien" kiinnitti huomioni.
Niin, ei tämä tyttö olisi todellakaan tiennyt eikä osannut aavistaa, millainen tie ja montako askelta saa kulkea, ennen kuin on äiti. Kun ajattelee nyt tätä kuljettua matkaa, niin ei montakaan kepeää askelta tälle polulle mahdu. Kepeimmillään askeleet kohti äitiyttä taisivat olla meidän häiden tienoilla. Vähän ennen niitä ja niiden jälkeen. Silloin sitä vielä oli se kutkuttava tunne vatsanpohjassa, että jospa sitä piankin jo saisi ilouutisia perheen kasvamisesta häiden jälkeen kertoilla. Kun sitten elämäni ensimmäisen positiivisen testin tein, askeleet kepenivät entisestään, suorastaan leijuin ilmassa. Minusta on tulossa äiti! Silloin sitä ei vielä tiennytkään, millaisiksi askeleet muuttuisivatkaan. Tämä kepeys kun kesti vain sen hetken. Pieni paino alkoi kertymään askeleisiin kuukaus kuukaudelta siitä hetkestä alkaen kun itkin vessan lattialla menetettyä pientämme ja särkynyttä unelmaa.
Kuukaudet vaihtuivat toiseen ja kierto kierrolta epätoivo lisäsi painoaan askeleisiin. Lopulta kun aloin odottaa Enkeliämme, askeleet ennättivät olla kepeitä muutaman viikon. Kaikkihan tietävät kuinka siinä sitten kävi ja sen jälkeen askeleet olivatkin niin raskaat, että tuntui ettei jalkoja saanut enää liikkeelle ollenkaan. Tai jos ne liikkuivatkin, tuntui, etten se ole minä joka niitä ohjaa. Enkä voi sanoa, että kovin kepeitä askeleita kuljettiin tänäkään vuonna, kun vuodot ja huolet pitivät niin kovassa otteessaan. Kurkkua kuristi huoli ja ajatus siitä, että vauvoja oli ollut tulossa kaksi, mutta toinen pieni ei jaksanutkaan tuntui musertavalta. Sitä pelkäsi niin kovasti menettävänsä myös tämän toisen. Ihan viimeisinä viikkoina raskautta kepeys alkoi hieman palata askeliin ja uskalsin hetkittäin jo luottaa, että hänet elävänä syliin saamme.
Matkalle ehti kertyä järjettömän paljon askeleita. Niin raskaita, etten ikinä olisi uskonut selviäväni. Ja niin haikeita, että itku kuristaa kurkkuani nytkin. Jos kaikki olisi mennyt kuin haaveiltiin, olisi meillä nyt jo iso perhe. Mutta nyt meillä on kolme enkeliä ja yksi elävä. Askeleiden määrää, sitä ei kukaan osaa sanoa, mutta vuosia kului alttarilta kolme. Tasan kolme.
Ajattelin tulla kertoilemaan nyt hieman tarkemmin, kuinka kaikki oikein menikään. Kaikkihan kävi lopulta melko nopiaan, vaikka vielä muutama päivä ennen tytön syntymää panikoin loppuraskautta ja että sen aikana ennättää vielä käydä hullusti. No tyttö päättikin sitten äidin puolesta, että piinailut saa riittää. :)
Nyt onkin saatu kertoilla sitten tätä meidän synnyttämään lähtö stooria hymyssä suin, sen verran hassuja sattumia ja piirteitä siihen sekoittuu. Ikimuistoista tosiaan.
Aloitan tarinani sunnuntailta, jolloin minulla ei ollut mitään aavistusta mitä tuleva viikko toisi tullessaan. Olin koko päivän liikkeellä, juhlimme pikkuveljeni rippijuhlia. Vieraat ihastelivat hyvinvoivaa olemustani ja pirteyttäni. Olihan kuitenkin jo 35 rv täynnä ja masua selkeästi. Mutta hyvin jaksoin, eikä sen kummempia tuntemuksia kuin aikaisempinakaan päivinä. Istuin ruokailemassa pihalla, kun tuuli tarttui pöytäliinaan ja kaatoi vesilasin suoraan haaroväliini. Siinä noustessani mekkoa kuivattelemaan hätäisimmät ehtivät jo huolestua, että no nytkö ne lapsivedet meni?! Minä vain naureskelin, että eihän nuo nyt vielä ja tuskin vielä pitkään aikaan, heh heh. (Vähänpä osasin aavistaa).
Sitten koitti maanantai-ilta ja mies tuli minua hakemaan kotiin ja juhlistamaan ripille päässyttä. Siinä rääppiäisiä syödessä alkoi minulla hiipiä pieni pelko. Synnytyspelko. Aloin oikeasti ensimmäistä kertaa pelätä synnytystä ihan todenteolla ja googlettelin kokemuksia perätilasynnytyksestä. Sillä tiesin/tunsin, ettei vauva ollut vieläkään kääntynyt. Siinä ennen lähtöä vielä miehelle sanoin, että pitäisiköhän nyt ottaa se turvakaukalo jo mukaan (oli vanhemmillani ollut säilytyksessä, niin taikauskoinen olin, etten halunnut sitä meille kotiin tuoda ennen kuin oltiin hyvillä viikoilla), jos sitä vaikka kohta tarvitaan. Siskoni huikkasi masun läpi vauvalle, että tule pian, mutta elä vielä tänään. Sillekin naureskelimme hetken ja lähdimme sitten ajamaan kotiamme kohti. Koko matkan panikoin miehelle synnytystä, etenkin tätä perätila asiaa. Ja kotipihaan päästyämme se tapahtui. *Hulahdus* Ensimmäinen ajatus oli, että aloin vuotaa taas verta. Mutta vuoto olikin kirkasta. Miehen ilme oli unohtumaton etvoiollatosissas-tyyppinen epäuskoinen katsahdus kun sanoin, että nyt taitaa olla muuten lapsivettä.. Eipä siinä, pikainen puhelu päivystykseen ja näytille. Ja lapsivettä se toden totta oli. Kohdunkaula oli lyhentynyt senttiin ja aukikin olin jo kahdelle sormelle. Ensimmäinen ajatus oli; Anteeks mitä? En todellakaan uskonut, että synnytys oli jo niin hyvin käynnistynyt. En voinut kuvitellakaan, että ne samanlaisina jatkuneet "liitoskivut" olivat jo jotain muutosta auheuttaneet kun kolme viikkoa aiemmin kaikki oli vielä muuttumatonta siellä.
Sitten lähdinkin jo yöllä synnytyssairaalaan, koska päivystävälle kätilölle huoleni tästä perätilaisuudesta sanoin. Vaikka hän yritti kuinka rauhoitella, että ei se synnytys vielä vauhdilla käynnisty, olin jo sitä mieltä ettei tässä pitkin nokka tuhisisi. Tunsin sisimmässäni, että kyllä tämä tästä vauhdittuu.. Päästyäni yöllä synnytyssairaalaan minut ultrattiin ja todettiin, että vauva onkin nyt jalkatarjonnassa. Jo tässä vaiheessa sektiota väläyteltiin. En mennyt hämilleni, sillä tunne sektioon joutumisesta oli minulla ollut mielessäni jo pitkän aikaa raskauden edetessä. Ainut asia, josta vähän hätäännyin, oli se, että lääkäri sai pienen painoarvioksi alle 2 kiloa. Olin koko yön hädissäni, että missä on vika kun kolme viikkoa sitten paino oli jo lähemmäs 1900g. Mutta aamulla, supistusten jo ollessa melko kivuliaita, minut ultrattiin uudestaan ja painoarvio nousi jo reippaaseen 2 kiloon. En tiedä miten tämä yöllinen lääkäri oli mitannut.. Mutta tieto huojensi jo kummasti. Samalla selvisi, että nyt vauveli majailikin jo täysin poikittain. Eli sektio oli ainut mahdollisuus saada pieni turvallisesti maailmaan. Vielä astellessani toimenpidehuoneeseen olin suht rauhallinen. Mutta sitten se paniikki iski kun tajusin, että selkääni tökitään neulalla! Siinä vaiheessa pienet paniikki itkut tirautin, mutta hoitaja sai minut rauhoiteltua. Ennen kuin huomasinkaan sain miehen tuekseni ja kohta kuulimme maailman ihanimman äänen. Pienet äännähdykset kertoivat pienen tyttäremme saapuneen maailmaan <3 Olin niin onnellinen! Meille oli syntynyt 2500g täyttä rakkautta. Paras hääpäivälahja mitä voitiin toivoa. <3 Kuten jo alussa mainitsin, kaikki eteni vauhdilla. Noin 12 tuntia ensimmäisistä lapsiveden lorahduksista ja tyttö oli syntynyt.
Jotenkin sitä oli jo henkisesti valmistautunut koko raskauden ajan siihen, että tyttö päättää ennenaikaisesti maailmaan tulla. Miehelle sanoinkin koko raskauden ajan, että ei tässä syyskuulle asti mennä. Ja senkin jollain tasolla tiesin, että lapsivedenmenolla kaikki tulisi alkamaan. En tosin ollut niin paniikissa kuin olin alunperin kuvitellut. Ehkä tieto siitä, että oltiin jo noinkin hyvillä viikoilla rauhoitti kuitenkin minua. Kummasti sitä vain aavisteli asioita. On se mieli jännä asia.. Onneksi kaikki meni ennenaikaisuudesta huolimatta hyvin ja saimme olla koko perhe yhdessä. Tehohoitoakaan ei tarvittu, vaikka siihenkin olin jo henkisesti valmistautunut.
Ja lopuksi sananen saamastani hoidosta. Olin tyytyväinen tämän sairaalan toimintaan. Pieniä kauneusvirheitä oli joo, mutta nekään eivät tuntuneet nyt juurikaan missään. Ja ihan liikutuin kyyneliin, kun saavuttuani sairaalaan yöhoitaja, joka minut yöllä saattoi tarkkailuhuoneeseen sanoi ne sanat, mitä olisin toivonut kuulevani jo viime vuonna: Itse et ole tähän voinut mitenkään vaikuttaa. Aikainen vedenmeno ei ollut missään nimessä sinun syysi.
Että tällainen pidemmän puoleinen synnytysstoori tässä.. Mutta mikä on kaikista ihaninta; Hän on nyt täällä! <3 <3
