Näin vuoden jo vaihduttua, on aika ottaa vielä viimeinen vilkaisu viime vuoteen. Mennyt vuosi oli tähänastisen elämäni rankin, pahin. Kertakaikkisen kamala. Viime vuosi ajoi minut niin henkisesti kuin fyysisestikin niin lujille, että en uskonut edes selviäväni hengissä tämän vuoden puolelle. Jossain vaiheessa kävin niin pohjalla, etten liiemmin tainnut edes välittääkään, selviänkö vai en. Millään ei ollut väliä. Silmäilin tässä kirjoitustaukoni aikana läpi vanhoja tekstejäni. Kysyin itseltäni; Kuka on tuo nainen? En tunnistanut häntä. Tuo masentunut ja katkera ihminen, joka noissa teksteissä puhui. Olinko se todella minä?
Olen monesti miettinyt kaiken tarkoitusta. Ollut kiinni menneessä, liikaakin. Ajatellut mitä voisi olla ja miksi niin ei ole. Mutta kaikki tuo oli käytävä läpi, jotta pääsisin eteenpäin. Ja jollain tasolla tunnen niin tehneenikin. Kun vielä touko-kesäkuussa lähes jokainen aamu alkoi ja ilta päättyi itkulla, tuli ajan myötä myös se aamu kun en enää heti herättyäni puhjennutkaan kyyneliin. Viime vuoteen mahtuu kyyneleitä enemmän kuin olin kuvitellut yhden ihmisen edes pystyvän tuottamaan. Katkeria, kuumia kyyneleitä, jollaisia en ennen ole itkenyt.
Muistikuvani kuluneesta vuodesta ovat melko hataria. Muistan kirjoittaneeni kaikki tekstit, mutta silti tuntuu kuin lukisin jonkin muun elämästä. En juurikaan muista alku-ja loppukesän tapahtumia viime vuodelta. Mutta elävästi muistan kaikki tunteet joita koin. Näin jälkikäteen ajateltuna minusta todella tuntui kuin olisin ollut jossain valveunessa, painajaisessa joka ei koskaan pääty. Kaikki tuntui lohduttomalta, tulevaisuudella ei tuntunut olevan mitään annettavaa. Vaan kummasti ajan kuluessa alkoikin löytyä asioita, jotka saivat minut jälleen nauramaan. Kuvittelin etten naura enää koskaan. Etten koskaan enää voi olla iloinen. Vaikka aikamoista aaltoliikettä tunteet ja olotilat kuluneen vuoden aikana tekivätkin, on olo kuitenkin koko ajan mennyt pienin askelin kohti parempaa. Vasta tänään sen todella huomasin. Joulukuu, joka ahdisti aluksi niin suunnattoman paljon, toikin mukanaan kummallisen rauhan. Toivottavasti se jaksaa kantaa myös nyt tämän uuden vuoden alkaessa eteenpäin.
Vaikka vuoden vaihtuminen ei surua ja pahaa oloa taianomaisesti pyyhikään mukanaan, koin niin suurta helpotusta kun tuo epäonnen vuosi vaihtui. Selvisin. Ei edelleenkään ole päivääkään, ettenkö miettisi ja ikävöisi meidän pientä. Tarve puhua hänestä ja mitä jouduimme kokemaan ei ole kadonnut. Mutta jotain on sentään muuttunut. Olen vähitellen löytämässä taas itseni. Elämän ilo alkaa vähitellen pyrkiä synkistä syövereistä pinnalle. Kuvitella, että sen mustan möykyn alta pääseekin pikkuhiljaa nousemaan ja valo alkaa voittaa. Ihan niin kuin vuoden vaihtuessa hiivimme pienen askelin kohti kesää. Päivä päivältä lähemmäs valoa.
Vuosi 2014 toi ja vei mukanaan jotain korvaamatonta ja ainutlaatuista. Rakkaan pienen tyttäremme. Sain katsella vedet silmissä ensimmäistä ultrakuvaa, kokea hänen pienet potkunsa, jutella kasvavalle masulle ja haaveilla vaaleanpunaisia unelmia. Sain kokea jotain, mitä moni ei välttämättä koe koskaan. Olen kiitollinen noista hetkistä, joita sain kokea pienen Enkelimme kanssa. Mutta suru hänen menettämisestään on silti niin suuri, ettei sitä voi käsittää. Viime vuosi antoi meille tyttären, joka vain ei päässyt kotiin äidin ja isän luo. Mutta sydämistämme hän ei koskaan häviä.
Ikuisesti, olet osa minua. Rakas pieni tyttöni. Pieni Enkelimme, äiti rakastaa sinua niin kovin. ♡
Kirjoitat niin kauniisti. Olet kulkenut pitkän ja kivikkoisen matkan uuteen vuoteen ja lämmittää ajatella, että pahin ainakin hetkittäin helpottuu. Kirjoitin joskus runon mikä loppui näin: " ja niinkuin pilvet taivaalta, surumme hälvenee. Koskaan se ei katoa, mutta kipu hellittää". Ja niinhän se on. Pieni tyttärenne tulee aina olemaan osa teitä ja teidän elämää, enkä usko, että koskaan pystyy oikeasti ymmärtämään, miksi hän ei saanut tulla maailmaan asti, mutta suunnaton suru varmasti väistyy. Ihanasti myös kirjoitit kiitollisuudesta siitä mitä ehdit jo kokoa. Itse pelkään, etten saa koskaan kokea edes raskautta. (mikä on tietenkin hölmöä, koska varmasti lapsen menettäminen on rankempaa, kuin kokonaan lapsettomaksi jääminen, mutta ehkä ymmärrät mitä ajan takaa) Mutta pitää vaan uskoa ja mennä päivä kerrallaan, ehkäpä joskus vielä meillekin <3 oikein rakkauden täyteistä ja inspiroivaa uutta vuotta teille!
VastaaPoistaKiitos Katja ihanasta kommentistasi. Tosiaan tätä kivikkoista taivalta on jo jonkin verran takana ja varmasti karikoita edestäkin päin löytyy. Päivä kerrallaan, enempää en enää itseltäni ole pitkiin aikoihin vaatinut. Kaikkea hyvää ja rakkauden täyteistä vuotta myös sinulle! Toivon myös, että elämä tarjoaisi kauneintaan ja toiveet omasta pienestä täyttyisivät, meillä kummallakin.
Poista