On tullut aika

Näin lapsettomien lauantain ja äitienpäivän jälkeen sekä lähestyvän surun vuosipäivän kynnyksellä, päätin että on tullut aika sanoa kiitokset ja hyvästit kaikille, jotka täällä blogimaailmassa auttoivat vuorovaikutuksellaan pitämään tämän silloisen ihmisraunion järjissään. Vaikka jalo aatteeni olikin jatkaa blogia säännöllisesti, elämä on vienyt mennessään kohti näitä kuuluisia ruuhkavuosia ja aikaa ei vain ole. Paljon olisi sanottavaa, aikaa niiden jäsentelyyn ei. Mutta aika aikaansa kutakin, nyt onkin ollut tärkeää keskittyä näihin aarteisiin jotka meille suotiin ❤️ Tästä tulee siis viimeinen, pitkä jäähyväistekstini johon summaan kulunutta matkaani. Blogia en sulje, jos tästä on edes yhdellekin surunsa keskellä tarpovalle yhtä paljon apua kuin minulle aikanaan akuutin surun kanssa kun sain lukea muiden vertaisten tekstejä.

Aikamoisen mankelin läpi tähän pisteeseen elämässä tuli rullattua. Viime yönä kuumeinen lapsi kainalossa ja itsekin kuumeen kourissa unta odotellessa tuli pohdittua, että nämä vuodet ovat olleet yhtäaikaa sekä pitkiä että lyhyitä. Pitkiä kun odotti omaa pientä saapuvaksi ja nyt heidän kasvuaan katsellessa ei voi kuin ihmetellä mihin tämä aika on vilahtanut. Puhuimme mieheni kanssa myös siitä, millaiseen rääkkiin kehoni on kaikkien näiden vuosien aikana joutunut. Kaikki ne lääkkeet, verensiirrot, toimenpiteet..

Lapsitoiveemme alkoi aikalailla 10 vuotta sitten ja siihen aikaan on kuulunut kirjaimellisesti paljon verta, hikeä ja kyyneleitä. Näihin vuosiin mahtuu 7 raskautta ja 3 hyvin erilaista elävän lapsen synnytystä. Näihin seitsemään raskauteen mahtui alkuraskauden keskenmenoja, keskeytyneitä km, keskiraskauden km, ennenaikainen synnytys kiireellisellä sektiolla, OI-alkuinen raskaus joka käynnistettiin yliaikaisena ja päättyi nopeaan alatiesynnytykseen sekä erittäin nopeatempoinen spontaani perätilasynnytys. Tässä tarkoitus oli mennä suunniteltuun sektioon, koska pelkäsin niin suunnattomasti perätilasynnytystä ja vauvan selviytymistä siitä. Mutta pieni poikamme päätti äidin puolesta ja saapui maailmaan alle neljän tunnin päästä vesien menosta ja alle minuutin ponnistusvaiheella viikkoa ennen suunniteltua sektioaikaa. Nyt jälkikäteen voi todeta, että hyvä näin ja onneksi molemmat selvittiin syöksysynnytyksestä vähin vaurioin. Meidän kuopuksen synnytyksen jälkeen kätilö totesikin potilashistoriaani tutkiessaan, että rouvalla onkin tässä melkoinen värisuora koettuna. Sanoinkin, että tähän on hyvä päättää tämä ruletti ja en uskalla kokeilla onneani enää, mitä vielä olisi tarjolla. Kymmenen vuotta elämä on jollain tavalla pyörinyt lapsitoiveen, lapsettomuuden kipujen, menetyksen surun sekä fyysisesti että henkisesti vaikeiden raskauksien kanssa. Kaiken jälkeen olen saanut syliin kolme ihanaa lasta ja perheemme on täydellinen näin.

Enkelimme menetys ja saamani kohtelu sairaalassa jätti minuun trauman, jota korjaan vielä pitkään. Se on värittänyt ja varjostanut jokaista kokemaani raskautta, niiden seurantaa ja synnytystä. Vasta kuopusta odottaessani todella iski tajuntaan, että miksi menen paniikkiin kun minua tutkitaan, miksi koen hoitotoimenpiteet niin ahdistavina. Kaikki juontaa juurensa tuohon toukokuun yöhön jolloin Enkelimme syntyi, koen että minuun kajottiin kysymättä, kertomatta mitä tapahtuu. Jätettiin yksin kohtaamaan tuleva, kertomatta etukäteen mitä on odotettavissa. Niin yksin fyysisen sekä henkisen kivun kanssa. Edes Enkelin syntymän hetkellä ei edelleenkään mitään ohjeistusta mistään (ponnistamisesta yms.) Trauma puski pahiten pintaan kun keskimmäisemme synnytystä käynnistellessä ja sen kestäessä jouduin olemaan sairaalassa tutkittavana. Yhdellä kierrolla lääkärillä oli opiskelijat matkassa ja jokainen vuorollaan tutki ja teki sisätutkimusta. Käynnistysyritysten takia olin jo todella kivulias ja lamaannuin täysin siihen kipuun. Suljin itseni ulos tilanteesta ja vain itkin hiljaa. Siinä vaiheessa mieheni onneksi tajusi viheltää pelin poikki kun en itse kyennyt siihen. Kuopuksen aikaan teinkin kirjallisen toiveen, ettei minua tutki yhtään ylimääräistä käsiparia, minuun ei kosketa ilman lupaa eikä kertomatta mitä ja miksi jotain tehdään ja että olen tähän mennessä mielestäni ollut jo ihan tarpeeksi monta kertaa se "opetustapaus" että nyt on jonkun muun vuoro. Toki tiesin, ettei opiskelijoita missään vaiheessa olisi ollut pakko päästää mukaan mutta kilttinä ihmisenä en kieltäytynyt. Tuntuikin helpottavalta saada kirjattua se tietoihin, ettei sitä edes kysyttäisi.

Tämmöinen matka tiivistetysti takana joka jatkuu kai nykymittapuulla suurperheen äitinä. Tiitu, Pikkusisko ja Pikkuveli ovat tärkeintä maailmassa ja olen kiitollinen saadessani olla heille äiti. Eräänlainen käännekohta elämässä tulee myös olemaan töihin paluuni 3.5 vuoden kotiäitiyden jälkeen. Onneksi lapset saavat kesän olla isänsä kanssa kotona ja täysin uusi arki alkaa vasta syksyllä Tiitun koulun ja Pikkuveljenkin päiväkodin aloituksen myötä.

Tähän loppuun vielä isot kiitokset teille jotka olette matkallani olleet ja mukana edelleen. Edelleen ajatukseni ja sympatiani ovat heidän kanssaan jotka vasta kulkevat surun syviä laaksoja, kipuilevat tyhjää syliä. Puhukaa, jakakaa kokemuksia omien voimien mukaan. Vertaistuessa on voimaa.

Rakkaudella, Autumharmony

7 vuotta

Pitkääkin pidemmän tauon jälkeen, tuntuu että on tarve taas jäsennellä ajatuksia "paperille". Käydä niin sanotusti loppuun tie, joka alkoi sinä yönä kun menetimme meidän rakkaan, kauan ja hartaasti odotetun pienen. Näin jälkikäteen ajateltuna nämä vuodet ovat menneet aivan käsittämättömän hurjaa vauhtia. Tänä vuonna meidän Enkeli olisi täyttänyt 7-vuotta ja mennyt ensimmäiselle luokalle koulussa. Elokuun alussa, koulun alun kynnyksellä kävelin itsekseni meidän pihatietä, katselin ohrapeltoa ja mieleeni palasivat ne ajatukset jotka pyörivät päässäni silloin 7 vuotta sitten. Laskevan auringon valo leikki viljantähkissä, ilmassa jo hivenen syksyn tuntua, maan tietynlainen ominaistuoksu. Tämä kaikki sai taas palaamaan mieleen ne tunteet ja ajatukset jotka myllersivät sinä syksynä, kun olimme menettäneet meidän Enkelin.

Nyt kai on lopulta tullut aika yrittää työstää ne viimeisetkin käsittelemättä jääneet asiat loppuun. Ehkä tutun perheen kohtaama suru sysäsi itseni myös hiomaan säröt lopulliseen muotoonsa. En nimittäin ole näin syvällisesti viimeaikoina (tai vuosina) antanut mielelleni valtaa palata näihin välähdyksiin menneistä. Toki raskaudet ja vuosipäivät ovat osaltaan nostaneet aina kaikkea pintaan. Siitä aiheesta riittäisi asiaa ihan oman postauksensa verran, niin keskityn tähän mitä mielenpäällä nyt.

Muistan, kuinka silloin kipuilin tulevan kanssa. Eikö meille koskaan suoda omaa pientä? Enkö koskaan saisi saattaa omaa lastani koulutielle? Ihmetellä luonnon pukeutumista kesän jälkeen syksyn sävyihin.  Parisuhdekin oli kriisin kynnyksellä, mies kun oli siinä vaiheessa vielä jyrkästi sitä mieltä ettei edes uskalla enää yrittää uutta raskautta. Ei ehkä koskaan. Silloin kaikki tuntui niin lohduttomalta, itsellä kun oman vauvan kaipuu oli niin kova, että kokonaan yrittämättä jättäminen ei käynyt edes mielessä. Ja oli shokki kun mieheni pisti ns. liinat kiinni. Surutyön ohessa työstin tuskaa myös unelmasta luopumisesta. Mitäänhän en niin kovasti itse halunnut kuin olla äiti! Ymmärsin toki mieheni kannan, olihan hän vähällä menettää myös minut komplikaatioiden vuoksi. Monen monet keskustelut, itketyt kyyneleet ja unettomat yöt se vaati, ennen kuin tein myös itseni kanssa rauhan. Etten uhraisi parisuhdettani, elämäni rakkautta, sen vuoksi että havittelisin jotain mitä en ehkä koskaan saisi. Enhän toki vielä tässä kohtaa tiennyt tulevasta. Kirjoitinkin joskus aiemmin, että kaikki silloiset tunteet olisi ollut paljon helpompi kestää, jos joku olisi varmuudella sanonut, että jonain päivänä olet äiti. Äiti kolmelle eläväiselle. Ja tänä päivänä se on totta, enkä voisi olla kiitollisempi!

Tie tähän hetkeen ei ollut helppo. Ei henkisesti eikä fyysisestikään. Menetyksien ja pelkojen kanssa eläminen ja niiden kestäminen oli välillä melkein sietämätöntä. Nämä vuodet ovat opettaneet paljon itsestäni ja muokanneet minusta sen mitä tänä päivänä olen. Naisen, jonka on ollut hankala antaa keholleen anteeksi. Luottaa sen toimivan niin kuin "kuuluu" toimia. Vaimon, joka on sanonut papin edessä "tahdon" ja joka tahtoo edelleen, joka päivä. Kaikki on vaikuttanut suuresti myös siihen millainen olen äitinä. Välillä tuntuu, että olen liiankin suojelevainen. Tasoittanut liiaksi lasteni polkua, lakaissut tieltä risut, kivet ja männynkävyt, ettei pieneen jalkaan koskisi. Niin kuvainnollisesti kuin oikeastikaan. "Älä rakas hyppää sieltä! Älä kulta kiipeä niin ylös! Älä mene liian kauas! Älä, Älä ja Ei sitä ja Ei tätä" ÄLÄ ja EI. Näitä kahta sanaa olen yrittänyt kovasti opetella käyttämään vain niin sanotusti oikeissa paikoissa. Välillä huonoin menestyksin. Onneks mies on ollut tässäkin se järjen ääni, että en voi heitä kuplamuoviin enkä pumpuliin kääriä. En voi pelätä jokaista mahdollista (ja mahdotonta) asiaa. En voi, enkä pysty varjelemaan ihan kaikelta pahalta vaikka kuinka haluaisinkin. On annettava myös yrityksen ja erehdyksen kautta heidän opetella pärjäämään tässä koko ajan muuttuvassa maailmassa. Olisinko tällainen ylisuojeleva leijonaemo, ellei polku olisi tähän pisteeseen ollut näin mutkainen ja karikoita täynnä? Olisinko osannut ottaa Tiitun vauva-ajan rennommin? Millainen ihminen nyt olisin? Kuka tietää. Mutta tällainen minä nyt olen ja tällaisen elämä minusta muokkasi. Ja minun on aika viimein oppia hyväksymään itseni.

Viimeinen?

Kirjoitettu helmikuussa 2019:

Tästä tulee näillä näkymin viimeinen blogitekstini. Viime tekstistä on vierähtänyt jo pitkä tovi. Edellisessä tekstissäni vihjasin kasvattelevani masua ja ajatukseni oli ensin kertoilla myös raskausajan kuulumisia. Mutta sitten en osannutkaan. Pelkäsin, että jotain pahaa tapahtuu. Pelkäsin, että onni otetaan meiltä tavalla tai toisella pois. Mutta onneksi olin väärässä. Nyt olemme saaneet viettää aikaa nelihenkisenä perheenä jo noin kuukauden päivät, kun pikkuinen tyttönen saapui luoksemme. Tiitu on ihanasti ottanut isosiskon roolin vastaan ja auttaa vauvan hoidossa...

24.9.2021

Yllä oleva tekstini jäi kesken ja luonnoksen asteelle. Lapsiperhearki vei mennessään ja blogi jäi unholaan. Lyhyesti kerron, että perheemme on tätä kirjoittaessani viisihenkinen, kun pieni poika saapui viime vuoden viimeisinä päivinä onnellisesti syliimme. En olisi vielä muutama vuosi sitten kaikkien vastoinkäymisten jälkeen uskonut, jos joku olisi sanonut, että saan olla äiti kolmelle eläväiselle, ihanalle lapselle. Olen niin kiitollinen ja onnellinen, etteivät sanat riitä sitä kuvaamaan. Enkelimme kolme ihanaa sisarusta ❤

Eilen vietettiin kuolleiden lasten muistopäivää ja kynttilä syttyi jälleen meidänkin kodissamme. Eikä vain meidän omalle enkelillemme. Viime aikoina tunteet ovat olleet pinnassa, oma suru ja menetyksen tuska nostanut taas päätään. Myös tämä blogini sen myötä. Kaikki tulvahti jälleen ihan erilaisella voimalla mieleeni, kun tässä hiljattain tutun perheen vauva menehtyi kohtuun. Uutisen kuultuani olin musertua. Tämä ei voi olla totta, ei näin voi käydä! Edeltävinä viikkoina ja päivinä olin törmännyt paljon uutisiin, instakuviin yms. joissa aiheena oli lapsen menetys. Sanoinkin miehelleni, että mihin minua nyt yritetään valmistaa? Ihan kuin jokin yrittäisi kertoa minulle jotain.. Mitä tulee tapahtumaan? 

Sitten sain viestin. En voinut uskoa lukemaani ja kyyneleet alkoivat tulvia. Soitin mieheni ulkotöistä kotiin, kun tuntui, että henki salpautuu. Niin kova suru heidän puolestaan ja tietoisuus siitä mitä he joutuvat nyt käymään läpi. Kaikki se tunnevyöry sai minut melkein paniikkikohtauksen partaalle, kun omat muistot alkoivat myllertää mielessä. Mutta kaiken sen mylläkän jälkeen minut valtasi tietynlainen rauha. Olen kompuroinut tätä kivikkoista polkua itse, melkein hukkunut surun hyökyaaltoihin. Mutta nyt voin mahdollisesti auttaa toista, ohjata lempeydellä karikkojen läpi kohti tyynempää säätä.

Olemme jutelleet nyt paljon tämän lapsensa menettäneen äidin kanssa. Olen yrittänyt tukea parhaani mukaan ja kuunnella, olla läsnä. Sanoa ne sanat, joita toivoin itse silloin kuulevani kun niitä tarvitsin. Jättänyt sanomatta ne lukuisat kliseet, joita itse sain kuulla. Kuunnellut, myötäelänyt ja itkenyt yhdessä hänen kanssaan. Sanonut, että on sallittua tuntea kaikki ne tunteet joita nyt käy läpi. Itsesyytökset, suru, viha, raivo, epätoivo. You name it.

Tällaista surua, tätä loppuelämän mukana kulkevaa sydänalassa kaihertavaa surusolmua ei toivoisi pahimmalle vihamiehellekään. Saati kun sen saa seuralaisekseen joku jonka tuntee, elämä tuntuu niin epäreilulle.

Kävin tänään meidän enkelin haudalla. Pitkään en ennättänyt viipyä, lapset odottivat autossa. Mummo ja isomummo ovat pitäneet haudasta hyvää huolta ja se hieman lievittää sitä syyllisyyttä jota koen kun en välimatkan vuoksi ennätä paikalla käydä kuin harvoin. Mutta sydämessäni, ajatuksissani, pieni enkelini olet aina ♡

Tänään

Tänään muistelen menetettyä.
Tänään iloitsen touhukkaasta Tiitusta.
Tänään myhäilen peilin ohitse kävellessäni pienelle vatsakummulle.

Olen menettänyt paljon.
Olen saanut paljon.

Mutta edelleen on erityinen paikka sydämessäni, joka kuuluu vain sinulle. Nykyään pystyn (useimmiten) puhumaan jo sinusta itkemättä uusille ihmisille, mutta se ei tarkoita ettenkö edelleen surisi. Kaipaisi. Edelleenkään en ymmärrä, enkä käsitä, miksi emme sinua kotiin saaneet. Mutta jonain päivänä, toivon, että kohtaamme taas ja saamme kaikki olla yhdessä.

Hyvää syntymäpäivää, rakas Enkelini. ♡

Ja joka luojan päivä kannan tätä surua

Annan sille vallan, ruokin sydänverellä

Puren hampaat yhteen ja itken silmät päästäni

En jäänyt aivan yksin, on suru lohtunani

Mokoma-Itken silmät päästäni

Luget, letrot ja vauvahaaveet

Taas on vierähtänyt hyvä tovi viimeisimmästä tekstistä. Työ ja perhe piti kiireisenä, kunnes joku joka näistä naruista vetelee, päätti pistää tämän rouvan lokakuussa huilimaan. Jouduin työpaikallani sattuneen työtapaturman seurauksena nilkkaleikkaukseen ja siitä sitten menikin loppuvuosi toipuessa. Eikä tarvinne erikseen mainita, että pikkusisarusprojekti jytkähti myös syväjäähän samalla. Toki mahdollisuus annettiin, mutta suuria odotuksia ei ollut.

Ennen tapaturmaani ennätin kolme kiertoa käyttää lugesteronia vain todetakseni, etteivät ne sovi minulle ollenkaan. Kroppa meni totaalisen sekaisin, kierrot lyhenivät 22-23 päivään niiden ennen ollessa suht säännölliset 28vrk. Päätin lopettaa niiden käytön ja hakeutua yksityiselle hoitoon, kunnes sitten loukkasin itseni ja se sai jäädä.

Kun viimein pääsin kirjaimellisesti takaisin jaloilleni ja normaaliin arkeen takaisin, vauva-haave iski voimalla päälle. Ympärillä sateli raskausuutisia, meillä ei tärpin tärppiä. Niinpä viimein varasin yksityiselle lääkäriasemalle ajan, jossa kohtasin aivan ihanan ja ymmärtäväisen lääkärin! Hän todella kuunteli ongelmani ja pyrki löytämään niihin ratkaisun. Ihmettelipä vielä miksi minulle ylipäätään ne lugesteronit oli määrätty. Käynti ei ollut muutenkaan turha, sillä sain reseptin Letrozoleen ja kokeiluun tuli ovulaation induktio. Suunnitelmana käyttää kolme kiertoa ensin ja sitten lähetettä lapsettomuuspolille, jollei tulosta tule. Ensimmäinen kierto tuotti laihat tulokset, follikkelit eivät lähteneet kasvuun toivotulla tavalla ja seurantaultrassa kp 13 johtofollikkeli oli vasta 11-12 mm. No, siitä kierrosta ei arvatenkaan tärppiä saatu, enkä ollut aivan varma ovuloinko ollenkaan. Toinen kierto oli kivuliaampi ja sivuoireita riitti. Mutta, ei tärppiä siitäkään. Itkin jo miehelleni, että no niin lapsettomuuspoli ja vielä rankempi tie se on edessä. Hän yritti lohdutella, että vielähän meillä on yksi kierto jäljellä, älä mene asioiden edelle. Minä olin kyllä jo leuka rinnassa menossa kohti uusia pettymyksiä..

Mutta. Kp 28 koitti. Ei vuotoa. Kp 29 sain jo todella selkeän plussan. Koskaan aiemmin en niin "aikaisin" ole niin selkeää plussaa saanut. Kuudetta kertaa raskaana. Voiko tätä uskoa todeksi? Tänään oli varhaisultra, jonne astelin jännittynein jopa pelonsekaisin tuntein. Kymmenessä minuutissa käynti oli ohi. Ja minä kävelin ulos hymyilen kuin hangonkeksi, pidellen kädessäni kuvaa pienestä ihmisen alusta, jonka sydän sykki. Voi pieni, kuinka me sinua odotetaankaan. Tulethan nyt syliimme asti?

Muutto ja muutama muu

Tahaton blogitauko tuli näköjään pidettyä. Syynä lähinnä jo aiemmin mainitsemani muutto. Tämä perhe nimittäin muutti kimpsunsa ja kampsunsa kesäkuussa omakotitaloon! Ja ai että ollaan tykätty! Tiitu nauttii kun on tilaa ja omassa pihassa saa juoksennella ilman, että koko ajan tarvitsee jonkun olla kuin varjo kannoilla. Nyt on oma hiekkalaatikko, kiikku ja pihalle on nousemassa myös leikkimökki. Sen ostimme isommalla porukalla neidin 2v lahjaksi. Voitteko kuvitella! Meillä on täällä jo 2-vuotias omatoiminen ja niin tomera emännänalku, että vanhempia jo välillä hirvittää, mitä se teini-ikä sitten on :D noh, ehkä nämä uhmat nyt katsotaan ensin...

Viimein saimme heinäkuussa tietää myös tutkimustuloksia ja "diagnoosina" lääkärin suoraan ja suomeksi toteama se kuuluisa paska tuuri. Mitään selittävää keskenmenoille ei löytynyt. Toisaalta huojentavaa, toisaalta kamalaa. Kun ei ole mitään mitä korjata. Nyt on oljenkortena hormonihoidot ja käytössä Lugesteron. Katsotaan, mitä tämä tuo tullessaan. Toivottavasti sen kovasti kaivatun plussan ja sen myötä pienen perheenlisän. Usko on kyllä itsellä jo mennyt, mutta toivo yrittää elää.

Jännittää vain tunkea hormoneja tähän hormonivaihteluille herkkään kroppaan. Toistaiseksi ei mitään yleisiä haittavaikutuksia kummempaa, mutta saa nähdä kuinka paljon oireet kertaantuu, jos monta kiertoa joutuu käyttämään. Saas nähdä.

Onko teillä siellä ruudun takana kokemusta lugeista? Olisi kiva kuulla kokemuksia.

"Will someone else take my place"

Lily Allen - Take my place

Tämän kappaleen myötä olen palannut taas niihin kolmen vuoden takaisiin tunnelmiin. Tämän päiväinen lämmin ja kostea ilma sai ajatukset palaamaan ajassa takaisin. Myös kolme vuotta sitten ilma oli tavanomaista kuumempi kuin toukokuussa yleensä ja yöllä jopa ukkosti. Äskenkin satoi ravakasti vettä, vain se ukonilma puuttui.. Taivas itki kanssani jälleen. Hyvää syntymäpäivää sinne pilvien päälle rakas enkelini.

Muutenkin tuntuu kuten edellisessä postauksessanikin kuvailin, että takapakkia suremisessa on otettu ja reippaasti. Liekö syynä hormoonit, viimeisimmät keskenmenot vaiko se, että nyt on ollut taas vain "aikaa" miettiä. Ehkä suruprosessi jollain tapaa jäi kesken, kun aloin odottaa Tiitua ja huoli siirtyi hänen hyvinvointiinsa. Nyt kun hän on jo isompi ja elämä on niin sanotusti asettunut uomiinsa, on suru aika ajoin taas puskenut pintaan. Mutta tätä aaltoliikettä tämän kai sitten on tarkoitus olla..?

Taantumia ja takaisin pintaan

Vappu oli ja meni. Sen mukana tuli nähtyä ihan liian monta "vappupalloa" Instagramissa, Facebookissa ja livenä. Huomasin taas niiden samojen vanhojen tunteiden nousevan esiin piiloistaan, jotka olivat vallalla vuonna 2014. Kateus. Suru. Elämän epäreiluus. Ihan tuntemattomien vauvamahahehkutukset saivat kyynelien partaalle ja armottoman ketutuksen päälle. Luulin jo päässeeni näistä katkeruuden tunteista, mutta niin ne vaan hyökkäsivät taas takavasemmalta ja pyyhkivät ylitse hyökyaallon lailla.

Olen niin vihainen omalle keholleni. Välillä tuntuu, että pitäisikö ihan nipistää itseään todetakseen, että jep ei ole vieläkään unta tämä.. Jotenkin on iskenyt tajuntaan, mikä outolintu sitä omassa lähipiirissä oikeasti onkaan. Lähes kaikilla jotka ovat raskaaksi tulleet, on yhtä monta lasta kuin raskauksia on ollut. Itsellä kun luku on 5 raskautta ja yksi elävä lapsi. Ja eniten edelleen meinaa katkeruuden tunteita nostaa pintaan on se, että moni ystävä joka on lasten teon aloittanut paljon meidän jälkeen, on jo "lapsensa tehnyt". Mutta kai nämä tunteet on taas kertaalleen käytävä läpi, jotta pääsee eteenpäin.

Joku minulta kysyikin, että miten jaksan tämän kaiken. En varmaan jaksaisikaan, ellei minulla olisi miestäni eikä meidän ihanaa Tiitua. Ilman heitä makaisin varmasti kaikki päivät sängyssä peiton alla kiroten paskaa maailmaa ja kohtaloa. Elämä on epäoikeudenmukainen, siinä nyt ei ole mitään uutta. Toisille vain jaetaan kortit vähän huonommalla kädellä ja itse taisin olla väärässä jonossa kun onnea tällä elämänalueella jaettiin.

Viime päivät tosin ovat saaneet ajattelemaan, että voisihan asiat olla huonomminkin. Meillä menee "huonosti" tällä osa-alueella, jollakin saattaa elämä muuten olla päivittäistä taistelua jaksaa selviytyä päivästä toiseen. Puolison sairaus saattaa kuormittaa arkea tai töissä menee huonosti, you name it. Asiat ovat suhteellisia, siitä nyt ei tarvitse minun alkaa luennoimaan. On välillä vain niin pelottavan helppoa jäädä niihin katkeruuden ja miksiainamullekäynäin-tunteisiin roikkumaan. Helpompi valittaa, kuin keskittyä niihin hyviin asioihin mitä elämältä on jo saanut. Siksi yritänkin työstää näitä epäonnistumisen ja katkeruuden tunteita, jotta ne väistyisivät taas pian taka-alalle. Päivisin ei aikaa ole jäädä märehtimään, illat ovat asia erikseen. Mutta pikkuhiljaa taas kohti eheämpää minää... Turhauttavaa vaan aloittaa tämä palasien liimaus uudelleen ja uudelleen. Mitä jos joku päivä lohkeamat ovat liian suuria, säröt heikentäneet perustuksia ja liima ei vain enää pidäkään? Toivottavasti sitä päivää en tule näkemään.

Nämä viimeisimmät keskenmenot ovat saaaneet entistäkin enemmän elämään tässä hetkessä. Tiskikoneen täyttö, pyykin ripustus tai imurointi on saanut jäädä tuonnemmaksi silloin kun pienet kädet ojentuvat kohti ja pieni ääni sanoo "äiti". Kun ne pienet kädet kantavat kirjaa kutsuen lukuhetkeen. Tottahan arki pyörii ja hommat hoituvat, mutta ajallaan. Päätin myös, että aioin laittaa kiertoon myös osan Tiitun vanhoista vaatteista ja tavaroista. Luovun hiljalleen sitten kun-ajattelusta ja siirryn haaveilussa takaisin sille jos ja ehkä asemalle. En jemmaa vaatteita kun niille ei välttämättä enää käyttäjää tule. Ostetaan sitten taas puuttuvia jos tarvetta tulee. Toki ihan kaikesta en luovu, sen aika on kun kaikki kivet on käännettynä ja kaikki on lopullista. Siihen asti kaikki on mahdollista.

Pyörät pyörimään

Eilen kävin varmuudeksi ultrassa vielä toteamassa, että kohtu oli tyhjentynyt lähes täysin. En kestänyt ajatusta, että siellä jotain isompia rippeitä vielä on, josta seuraisi pahimmassa tapauksessa taas tulehdus. Onneksi en joutunut hirveästi tappelemaan päästäkseni käynnille, vaikka aika vastenhakoinen hoitaja siellä puhelimen toisessa päässä vastassa olikin. Maanantaina hän vielä oli sitä mieltä, "että sähän oot jo näihin tottunut" että näin ollen vastaanotolle ei olisi mitään tarvetta.. Vähän särähti korvaan tämä "tottunut", ihan kuin tämä olisi ihan piece of cake..

Keskustelin lääkärin kanssa meidän yrityshistoriasta ja keskenmenoista. Hän oli sitä mieltä, että ehdottomasti lähdetään nyt tutkimaan. Olihan kyseessä tosiaan viides keskenmeno ja toinen puolen vuoden sisään. Nyt sitten lähdetään liikkeelle verikokeilla, minusta ja miehestä tutkitaan kromosonit. Minulle varataan myös aika hysteroskopiaan, eli kohtuni tähystetään. Jos näistä ei löydy vastauksia, kokeillaan josko keltarauhashormonihoidolla saataisiin pieni pysymään kyydissä. Toisaalta helpottavaa päästä tutkimuksiin, mutta toisaalta pelottaa ihan vietävästi, mitä vielä niiden myötä selviääkään.

Sainpahan tällä käynnillä kuulla myös sen, että kohtuni on ilmeisesti herttamainen. Näkyvillä oli selvästi osittainen väliseinä. Ihmettelen vain suuresti miten tätä ei ole voitu ennemmin huomata?! En edes jaksa laskea kuinka monta kertaa minut on tutkittu, eikä kukaan ole tästä koskaan sanallakaan maininnut. Ei edes sektion yhteydessä ole tästä mainittu, ei minulle kyllä tosin ole annettu itse leikkauksesta epikriisiä, joten en voi varmasti tietää onko sinne mitä kirjoitettu. Tämänhän ei siis pitäisi vaikuttaa kuulemma mihinkään, mutta pika googlettelulla ja aiemmin mitä olen sattunut aiheesta lukemaan, voi se suurentaa riskiä keskenmenoihin.

Luulen, että tämän viimeisimmän menetyksen ja näiden tutkimusten myötä blogi hieman taas aktivoituu.. Pakko saada purkaa ajatuksiani jonnekin, sillä en haluaisi läheisiäni koko ajan tällä aiheella kuormittaa.

Sanaton

Vihainen. Surullinen. Turta.

Ei tule meille jouluvauvaa. Pieni ihmeenalkumme lähti tähtilapseksi muiden joukkoon.

Viides?

Nojaan töissä mopin varteen ja nyyhkin. Aamuinen ultra ei tuonut sitä mitä sinne menin hakemaan, varmuutta, luottoa. Tilalle tuli huoli ja murhe. Ei vielä näy sykettä, katsotaan viikon päästä uudestaan. Ei tää vaan voi mennä taas näin! Vessakäynnit ovat kuin painajaisia, mutta olen hereillä. Verta.. Sydän yrittää uskotella, ultraaminen vain ärsytti limakalvoja, järki huutaa tämän olevan lopun alkua. En enää tiedä mitä ajatella. Usko on koetuksella, päivittäin olen vähintään kertaalleen ollut valmis heittämään hanskat tiskiin, kunnes vuodon taas vähennyttyä toivo yrittää uida pinnalle.

Jotkut vaan vuotaa ja silti raskaus jatkuu normaalisti. Kuultu niiiin monet kerrat, että ihan teki mieli naurahtaa lääkärille, että ihanko totta? Mihinkähän suuntaan vaaka tällä kertaa kallistuu, oliskos tohtorilla kristallipalloa, molemmat vaihtoehdot kun on tullut jo koettua. Jälleen ollaan jännityksen ja tunteiden sekamelskan keskellä. Onko kehoni aloittanut viidennen keskenmenoni vai tuleeko meille jouluvauva?

Tämä blogi alkoi keskenmeno blogina ja semmoisena se taitaa saada aina vaan jatkoa.. 

Kohti kevättä - kohti uutta

Hei vaan täältä ruudun toiselta puolelta! Nykyään ei tunnu aika millään riittävän tämän blogin päivittämiseen, näinköhän siellä enää kukaan edes kehtaa käydä kurkkimassa, josko uutta kirjoitusta olisi ilmaantunut.. Mutta nyt ajattelin tulla hieman kertoilemaan meidän kuulumisia pitkästä aikaa. Olisi kiva kuulla myös mitä teille, jotka olette käyneet ajoittain kommentoimassa kuuluu? Pistäkäähän viestiä tulemaan mikäli näette tämän :)

Mistähän nyt lähtisin liikkeelle? Todetaan nyt vaikka alkuun, että uutta raskautta viimeisimmän keskenmenon jälkeen ei ole näkynyt eikä kuulunut ja alkaa usko taas koko hommaan mennä. Vaikka kuinka mennään tjottailu meiningillä, kyllä ne menkat vaan aina mielen matalaksi vetää. Mutta pitkään ei ennätä murehtimaan, sillä meidän ihana Tiitulainen kyllä pitää huolen, että liikkeessä pysytään ja touhua riittää.

Kuten taisin viimeisimmässä postauksessani jo puhella, tutkimuksiin keskenmenojen takia tosiaan hakeuduin viime vuoden lopulla. Liikkeelle lähdettiin ihan perus verikokeista ja ensimmäiset kokeet osoittivat pieniä viitteitä kilpirauhasen vajaatoimintaan. Vaan eipä siitä tainnut selitystä tulla, sillä kontrollikokeet olivat jo taas sitten viiterajoissa. Uudet kokeet otetaan loppuvuodesta, sen tiuhempaa seurantaa asian tiimoilta ei kuulemma ole syytä pitää. Sain lähetteen myös hyytymistekijäverikokeisiin, ja niissä jo kävinkin viime kuussa, mutta tuloksia en ole vielä saanut. Niissä kuulemma kestää se noin kuukausi, joten saa nähdä milloin niistä tietoa saan. Vähän jännittää, löytyisikö sieltä suunnalta selitystä? Vai onko vain todella niin käsittämättömän huonoa tuuria meillä tällä saralla. Who knows..

Muutoksen tuuletkin puhaltelevat, sillä olen palaamassa osa-aikaisesti töihin ensi kuussa. Toisaalta olo on haikea, kun se tarkoittaa Tiitun päivähoitoon laittoa, mutta uskon että neiti pärjää. Itsestäni en menisi niin vannomaan :D Sen verran touhukas ja tomera reilu 1,5v meillä kyllä asustaa, että uskon hänen olevan vain innoissaan kun pääsee kolmena päivänä viikossa touhottamaan ikätovereidensa kanssa. Toivon, että hoidon aloitus sujuisi hyvin ja Tiitumme tottuu uuteen arkirytmiimme. En ehkä olisi vielä muuten edes harkinnut töihin paluuta, mutta kun aukesi mahdollisuus päästä samaan paikkaan jossa olin ennen Tiitun syntymää, alkoi päässä pyöriä entäs jos. Ja kun työnantajakin minua niin kaipaili takaisin, laskeskeltiin ja mietittiin miehen kanssa iltana muutamana töihin paluun kannattavuutta ja niin minä sitten päätin aloittaa pehmeän laskun takaisin työelämään.

Eikä ne muutamat lisäroposet tähän talouteen ole kyllä yhtään haitallisia, sillä me ollaan ostamassa omakotitaloa :) ja muuttokin olisi jo näillä näkymin kesän alussa. Ihanaa saada lisätilaa ja Tiitulle oma huone! Pinterest on ollut iltaisin kovassa käytössä ja sieltä on jo tullut bongailtua kaikkia ihania ideoita uuteen kotiin. Uusi koti sijaitsee vähän kauempana kaupungin keskustasta, joten tilaa on myös pihamaalla touhuamiseen. Sinnekin on jo suunniteltuna keinua ja hiekkalaatikkoa ynnä muuta mukavaa meidän pienelle hurrikaanille. Toteuttamaan kun vain vielä pääsisi! Vaan äkkiähän tämä aika menee ja kohta huomataan taas elävämme muuttolaatikoiden keskellä :D

Kevään ja tulevan kesän lähestyminen saa taas mieleen nousemaan  myös surumme vuosipäivän. Meidän Enkeli on ollut monesti iltaisin ja yksin ollessa mielessä ja välillä katkeruus on taas nostanut päätään. Miksi meille kävi niin? Tietyt asiat ja kohtaamiset sekä tietyt puheenaiheet vain ovat viime aikoina saaneet mietteet palaamaan takaisin kohta kolmen(!?) vuoden takaisiin tunnelmiin. Voiko siitä todella olla jo kohta kolme vuotta? Edelleen ajoittain olo on kuin kaikki olisi tapahtunut vasta äsken.. Kuin vasta äsken olisin katsonut kuinka pieni arkku laskettiin maan kylmään syliin.. Mutta eteenpäin on menty vaikka sitä oli silloin vaikea uskoakaan, että elämä voisi edes jatkua. Niin vaan on päivät sekä kuukaudet vierineet ja vuodenajat vaihtuneet. Ikävän sävyt muuttuneet kaihoisaksi kaipaukseksi, kipu menetyksen terävästä tikarista hioutunut tylpemmäksi. Ja ihana pikkusisko, valontuojamme, kasvanut ja kehittynyt. Ja hän tulee jonain päivänä kuulemaan isosiskostaan kun on siihen valmis. Terkkuja sinne pilvien päälle, äiti rakastaa sinua.

Voi VMP!

Enkä viittaa tällä otsikolla erääseen vuokratyönvälitysfirmaan, ja siihen lukeutuu mitä-sanan lisäksi pari rumaa voimasanaa. Vaan viittaan siihen, mikä oli lähes ensimmäinen ajatus tajutessani, että olen aloittamassa neljännen keskenmenoni läpikäyntiä. Voiko tämä olla enää tottakaan..

Ensin tuli ajatus, että tämä on niin tätä, ihan normi shittiä. Sitten tuli suru ja itkupotkut. Ei meille tulekaan juhannusvauvaa.. Sitten taas palasin vmp-olotilaan. Ja päällimmäisenä tunteista tällä hetkellä ovat ärsytys ja viha. Viha omaa kroppaa kohtaan, joka petti minut, meidät, jälleen. Kroppaa, joka onnistui jälleen kerran lupailemaaan kymmentä hyvää ja kaunista, vaan ei. Tulikin taas saavilla p*skaa niskaan. Vaikka en kovin toiveikas ollutkaan testiä tehdessäni, sen tulosta lukiessani ja pelkäsin pahinta jo alun alkaen, ei käy kieltäminen etteikö silti sattuisi ja surettaisi. Etteikö tämmöisen kokeminen uudestaan ja uudestaan söisi naista. Eniten surettaa lähinnä tällä hetkellä mieheni puolesta. Mitä jos en pystykään toteuttamaan toivetta useammasta lapsesta? Mitä jos Tiitu ei koskaan voikaan saada elävää sisarusta? Mitä ja Miksi, tervetuloa taas sanavarastooni! Mietityttää ja paljon. Uskaltaako tässä yrittääkään enää? On varmastikin pakko lähteä tutkituttamaan asiaa, ei tämä voi enää olla vain sattumaa, vai voiko?

Toisina päivinä tekisi mieli marssia jonnekin, missä saisin "piuhat poikki". Loppuisi tämä epävarmuus ja turhien toiveiden elättely. Ei tarvitsisi pelätä uutta menetystä, ei enää kokea sitä tuskaa eikä miettiä kiertoa. Mutta joku hulluus se ajaa eteenpäin ja toive siitä toisesta elävästä pienokaisesta vain itää. Vaikka olen jo jollain tasolla alkanut tehdä surutyötä sen asian suhteen, ettei meille enempää lapsia suoda. Olen toki äärettömän kiitollinen tuosta pienestä ihmeestä, joka meillä jo on. Olenko siis itsekäs kun haluaisin kokea vielä edes kerran raskauden (vieläpä sellaisen ongelmattoman, jos saa toivoa kiitos), nuuhkutella jälleen pienen vauvan tuoksua ja seurata uudestaan kuinka niin pienestä kasvaa oma, ihana persoonansa?

"Hei, olen Autumnharmony..."

Taas on vierähtänyt hyvä tovi viimeisimmästä tekstistä. Olen monena iltana avannut bloggerin ja miettinyt mitä kaikkea haluaisin kirjoittaa. Mutta kynnys on kasvanut. Kynnys aloittaa kirjoittaminen aiheista, jonka ympärille tämän blogin aikoinani rakensin. Menetys. Suru. Ikävä.

Kävellessäni olohuoneessamme olevan lipaston ohi, kuulen ajoittain pienen kilahduksen. Aivan kuin pieni tiuku yrittäisi saada huomioni. Lipaston päällä on kihlakuvamme, hääkuvamme, Tiitun ristiäiskuva ja pieni enkeli. Enkeli, jonka ostimme oman pienen Enkelimme muistoksi. Joka kerta tuon kilahduksen kuultuani, on pakko katsoa lipaston päällä olevia esineitä. Etenkin pientä enkeliä, joka on jäänyt hieman taka-alalle,  kaikkien muiden tavaroiden suojaan. Katsoessani esineitä, mietin monesti kuinka muut näkevät tämän lipaston päällisen. Siinä on kuvattuna ne hetket joiden tavalla elämän "pitää" mennä. Ensin kihlat, häät ja sitten se vauva. Täydellistä. Kukaan muu ei vain näe eikä tiedä mitä kaikkea noiden kuvien ja tavaroiden väliin, noihin vuosiin onkaan mahtunut. Edelleen olet ajatuksissani, rakas Enkelini. Vaikka vain pienen häivähdyksen verrankin kerrallaan, mutta niin sinä kuljet arjessamme mukana. Vaikka et voikaan olla fyysisesti läsnä, sydämessäni asut aina... Siellä on sinulle oma erityinen paikkasi.

Lokakuu on taas tullut ja "jos"-sana esiintynyt keskusteluissa. "Jos kaikki olisi mennyt kuin toivottiin.." "Jos olisin osannut vaatia enemmän.." Jos, jos JOSsittelua.. Enkelimme laskettu aika saapui. Ja se ohitettiin, "tänäänonsepäivä" "aisinäkinmuistit" pikakeskustelulla miehen kanssa ennen nukkumaan menoa. Jotenkin en pystynyt sitä kohtaamaan ollenkaan... Vaikka tarve puhua kaikesta siitä vääryydestä jota koimme, ei ole hävinnyt, on kynnys puhua. Kynnys muistella ääneen kasvanut. Kun nythän kaikki on teillä hyvin. Älkää käsittäkö väärin. Rakastan pientä Tiitulaistamme enemmän kuin mitään tässä maailmassa ja en vaihtaisi hetkeäkään hänen kanssaan mihinkään. Mutta hänen olemassa olonsa, hänen tuomansa lohtu, ilo ja pyyteetön rakkaus, ei poista sitä tosiasiaa, että jotain jo niin rakasta meiltä vietiin aivan liian aikaisin... Tunnen välillä olevani itsekäs kun pidän muistoa elossa. Mutta tarve vaalia sitä muistoa on kova, koska muutakaan meillä ei ole. Ei valokuvaa. Ei pienen jalan tai käden jälkeä. Vain muistot ja hautapaikka. Katkeruus näistä puuttuvista asioista vaatisi ihan oman kappaleensa tai kokonaisen blogitekstin, mutta se suo on liian raskas tarpoa. Meitä kohdeltiin väärin, meitä loukattiin. Eikä sitä muuta enää mikään eikä kukaan.

Tapasin Tiitun kanssa kerhossa, jossa olemme käyneet nyt kerran viikossa uuden tuttavuuden. Ensin juteltiin niitä näitä. Sitten puhuttiin hänen lapsistaan ja minkä ikäisiä he ovat. "Meidän esikoinen täyttää kohta 2v..." Nopea laskutoimitus päässä ja kas, heillä on täsmälleen samanikäinen lapsi kuin meidän Enkelimme nyt olisi. Aluksi kurkkua alkoi kuristaa ja tuijotin vain hölmönä lattialla leikkivää lasta ja tämän äitiä. Sitten hymyä naamalle ja siirsin puheenaiheet Tiituun ja muuhun. Hetken mietin, että haluanko jatkaa jutustelua ollenkaan vai hipsinkö vain vaivihkaa muualle. Mutta onneksi en niin tehnyt. Olen kertonut hänelle jo, että meillä olisi voinut olla nyt samanikäiset lapset. Ja pääpiirteissään meidän tarinan. Jäin odottamaan, mitä hän vastaa ja vastaanotto oli onneksi parempi kuin odotin. En pelottanutkaan häntä pois. En saanutkaan osakseni vaivaantunutta hiljaisuutta, vaan ymmärtävän katseen ja ajatusten jakajan. Ehkä olen osannut valita siis kohteeni oikein tähän mennessä, tai sitten sillä kuuluisalla "kohtalolla" on ollut taas sormensa pelissä.

Vaikka se, "hei, olen Autumnharmony ja me ollaan menetetty lapsi"- ei olekaan se esittely mihin pääsääntöisesti pyrin, sopivan tilanteen ja henkilön tullessa vastaan haluan asiasta mainita. Koska se on osa meidän elämää, osa minua. Osasyy siihen millainen olen nykyään ihmisenä ja millainen äiti olen. Olen jo aiemminkin täällä maininnut, että ehkä tarve kuuluttaa koko maailmalle mitä on kokenut on yksinomaan saamamme kohtelun syytä. Suruani väheksyttiin, minun äityiteni kyseenalaistettiin, minut kyseenalaistettiin ihmisenä, naisena. Sinä yönä minussa meni rikki jotain, jonka korjaamiseen näyttää menevän yllättävän pitkä aika.

4+1 =hyvää hääpäivää meille ja synttärionnea!

Tänään saatiin viettää miehen kanssa laatuaikaa ensimmäistä kertaa Tiitun syntymän jälkeen ihan kahdestaan. Juhlistettiin hääpäivää syömällä hyvin ja kahvittelemalla. Ja otettiin päikkärit, joiden aikana ei tarvinnut miettiä, että jokohan se neiti kohta herää :D Aika luksusta, sanoisinko. Tiitu oli isovanhemmilla hoidossa muutaman tunnin ja hyvin heillä oli onneksi mennyt, uskaltanevat siis ottaa neidin toistekin hoitoon.

Mietittiin siinä kahvitellessa, että kuinka kamalan nopeasti tämä aika onkaan kulunut! Tuntuu kuin vasta äsken oltaisiin oltu sairaalassa ihmettelemässä niin pienen pieniä sormia ja varpaita. Ja kuunneltiin pienen nyytin unista tuhinaa ♡ Nyt meillä on jo niin tomera pieni neiti 1 vee! Jota juhlitaan sitten paremmin viikonloppuna kummien ja isovanhempien kanssa. Tein Tiitulle itse synttärimekon, joka on jo odottamassa valmiina juhlia. Muuten vielä riittää tekemistä! Mies tokaisikin, että kun eihän neiti itse vielä ymmärrä millaiset juhlien puitteet ovat, niin nämä taitaa olla enemmänkin ne äidin juhlat ;) Ja onhan se totta, että sitä haluaa kaiken olevan viimeistä piirtoa myöten täydellistä, kun kerran tämmöiset kemut saamme järjestää. Omalle rakkaalle yksivuotiaalle!

Koti jossa on yksivuotias, omistaa elävän auringonsäteen.

-Wahlgren-

Neiti elohopea

Niin on kiirettä pitänyt täällä kotiympyröitä pyörittäessä, että ei ole ennättänyt tänne blogin puolelle mitään kirjoittamaan. Onkohan täällä enää ketään, joka kävisi lueskelemassa? Sen verran verkkaista tämä kirjoitustahti on.

No, mutta ajattelin nyt joutessani muutaman sanasen tulla kertomaan meidän arjesta ja pikku neidistä. Täällä voidaan kaikki hyvin ja Tiitu kasvaa ja kehittyy semmoisella vauhdilla, ettei meinaa äiti perässä pysyä. Hän osaa jo kävellä "puita myöten" ja tuntuisi olevan vain ajan kysymys kun jo juostaan. Näinköhän ensimmäiset askeleet ilman tukea otetaan ennen 1v synttäreitä.  Joihin on muuten enää kolmisen viikkoa! En voi uskoa, että äidin vauva on jo niin iso tyttö! Tuntuu, kuin vasta eilen olisin saanut hänet ensimmäistä kertaa syliini ja nyt hän jo osaa itse tulla luokse kun kutsutaan.

Täällä siis kontataan hirmuista kyytiä, noustaan joka paikkaan seisomaan, kiipeillään ja kohta kävellään itse. Suusta löytyy seitsemän pientä hammasta ja niitä väläytellään naurun saattelemana kun yhdessä hassutellaan. Tiitu osaa leikkiä hämähämähäkki- laulun tahtiin ja rytmi tuntuu muutenkin olevan verissä, kun heti musiikkia kuullessaan alkaa polvet notkua ja istualtaan heilutaan puolelta toiselle. Kaikista taidoista ja Tiitun monista kujeista riittäisi varmasti kerrottavaa romaaniksi asti, mutta nämä nyt mainitakseni.

Täällä siis asuu pieni neiti elohopea, joka pitää äidin (ja isin) hyvinkin kiireisenä ja tekee jokaisesta päivästä erityisen. Kuinka voikaan tuota pientä ihmistä rakastaa niin kovin ♡

Hyvää syntymäpäivää, Enkelini

Kaksi vuotta. Kaksi lyhyttä, mutta toisaalta taas pitkää vuotta. On kuin olisit ollut vielä äsken tässä. Kuin kaikki olisi tapahtunut vasta eilen. Niin kirkkaana kaikki on mielessäni. Mutta todellisuudessa aikaa on jo kulunut. Asioita tapahtunut, elämä edennyt. Mutta ikävä, se ei ole hävinnyt, suru sisimmässä ja kipu sydämessä ovat ja pysyvät. Kukaan ei sinua vie minulta pois, sillä elät sydämessäni. Muistot ovat tehneet sinne pienen pesän, jossa sinä asut, siellä sinä olet aina. Muistoja sinusta, ei kukaan voi minulta pois ottaa. Hyvää syntymäpäivää, rakas Enkelimme.♡

Erilainen onni

Sinä puutut pöydästämme.

Me sytytämme erityisen kynttilän.

Ihmiset joskus kysyvät, 

enkö ole vielä päässyt yli sinusta.

Minä ihmettelen kovin,

mitä he tarkoittavat.

Sinä panit hammaspyörän pyörimään minussa.

Ketjureaktion ilman loppua.

Eteenpäin ja taaksepäin.

Olen kutonut sinut itseeni.

Kuin langan, joka vaihtaa väriä kuvakudoksessa.

Maaginen lanka, joka muistuttaa

minua perspektiivistä. Ja antaa minulle uusia

aiheita, joiden juuret ovat sisimmässäni.

Ei, en minä ole päässyt sinusta yli.

Miksi olisinkaan?

Minä elän kaikkea sitä, jonka sinä annoit.

Ja olen onnellinen siitä, että sinä

kosketit minua ja muutit minut

kyynel kyyneleeltä.

Uskon, että 

se on sinun lahjasi

maailmalle.

-Kristina Grahn-

Ensimmäinen

Eilen oli ensimmäinen äitienpäiväni. Ensimmäinen "oikea" äitienpäivä. Olenhan viettänyt jo kaksi äitienpäivää raskaana, tulevana äitinä.

Menneiden vuosien aikana olen viettänyt äitienpäivää monenlaisissa tunnelmissa. Mutta päällimmäisenä mielessäni ovat viimeiset kolme vuotta. Kolmen vuoden sisään olen kokenut kolme hyvin erilaista äitienpäivää. Vuonna 2014; olin äitienpäivän aikaan raskaana ja kaikki toitottivat kuinka ensi vuonna saisin viettää ihan OIKEAA äitienpäivää. Miten ihanaa! Eikös vain! Hymyilisit nyt! Itse en uskaltanut iloita, en uskoa enkä luottaa. Olinhan ajatuksissani vielä siinä lapsettomuuden ja äitiyden välimaastossa, missä kaikki voisi olla ohi silmäräpäyksessä. Ja kaikkihan tietävät kuinka siinä sitten kävi...

Vuosi 2015. Edelleen välitilassa. Sydämessä menetyksen tuska ja pelko sekä epävarmuus tulevasta. En ollut edelleenkään virallisesti äiti. Kasvatin kuitenkin jälleen uutta elämää kohtuni suojissa, mutta tällä kertaa ei kukaan uskaltanutkaan sanoa, että ensi vuonna sitten... Mutta yllätyin kun sain kuitenkin kahvin ja aamupalan sänkyyn, kuin oikea äiti konsanaan. Olin niin liikuttunut kun siskoni järjesti niin, että myös minä sain äitienpäivän aamupalan sänkyyn oman äitini kanssa. Ajattelin, että jos nytkin käy huonosti niin sainpahan edes kerran viettää perinteistä äitienpäivää.

Tänä vuonna sydämeni täyttyi onnesta ja kiitollisuudesta. Sain halata ja suukottaa omaa pientä tuhisevaa lastani. Katsoa pienen riemua kun hän näkee kissan liittyvän aamupalapöytään. Liikutuin, kun näin pienen Tiitumme puettuna mekkoon ja ryömivän innoissaan kohti minua. Sain vihdoin viettää ensimmäistä ihan omaa äitienpäivää. Olen sanoin kuvaamattoman kiitollinen tästä etuoikeudesta, että saan käyttää itsestäni nimitystä äiti. Että jonain päivänä saan myös kuulla pienen Tiitumme kutsuvan minua äidiksi. Kaikilla niin ei ole, enkä itsekään vielä edes synnärillä uskaltanut luottaa, että tällainen onni myös minulle suodaan.

Ajatuksia herätti myös tämä artikkeli johon törmäsin viime viikolla. On hyvä, että lapsettomuutta nostetaan esiin, ettei se olisi enää tabu. Asia josta pitäisi vaieta ja jota pitäisi hävetä. Vaikka vihdoin näiden vuosien ja vaiheiden jälkeen saan sanoa itseäni äidiksi, on osa minusta aina lapseton. Lapsettomuuden tuska teki minuun säröjä, menetys rikkoi palasiksi, mutta Tiitumme syntymä on hionut säröjen reunat tylpemmiksi ja liimannut palasia yhteen. Uskaltaisin silti väittää, että ajattelen edelleen monista asioista hyvin eri tavalla kuin joku joka ei ole lapsettomuutta tai oman lapsen menetystä kokenut. Siksi päätän tämän postaukseni seuraavaan sitaattiin, joka voisi olla minun suustani;

"Äitienpäivänä lapset luulevat, että juhlimme minua. Oikeasti minä juhlin heitä"

Ulla Ahvenniemi

Onko oikeasti vuosi 2016?

Viimeiset pari vuotta on näin jälkikäteen ajateltuna mennyt hujauksessa. Vuosi 2014. Surun, ahdistuksen, loppumattomien kyynelien ja suuren ikävän vuosi. Vuosi, joka on päässäni edelleen täyttä suttua, harmaata massaa. Tuntuu, kuin ajan kulu olisi pysähtynyt. Että minä olisin pysähtynyt tuona kauheana toukokuun aamuna klo 05.10. Lakannut olemasta. Kuin koko elämäni olisi lakannut olemasta. Etten olisi vanhentunut päivääkään, tehnyt yhtään mitään muuta kuin surrut. Todellisuudessa hoidin työni, elin, hengitin. Kukaan asiakkaistani ei tiennyt mitä meille oli tapahtunut. Kukaan ei kadulla voinut arvata, että tein sisäistä kuolemaa. Ei kaupan kassa, ei bussikuski työmatkalla. Ei vaikka joka soluni huusi elämän vääryyttä, loputonta ikävää.

Kuin vaivihkaa siirryttiin vuoteen 2015. Vuoteen, joka oli raskas erilaisista syistä. Menetyksen kipeä muisto, vuosipäivät. Uuden raskauden, uuden pienen menettämisen pelko. Kahden viime vuoden ajan olen pelännyt paljon. Niin paljon, ettei voi yhdellä päällä ymmärtää.  Pelännyt menettämistä, kuolemaa, epäonnistumista.

Vasta tänään jotenkin konkretisoitui se, että oikeasti en ole uskaltanut elää ilman pelkoa lähes kahteen vuoteen. En ajatella ajan kulua. Vasta kun ääneen tänään sanoin, että yli vuosi sitten muutimme uuteen kaupunkiin, se iski tajuntaan. Yli vuosi! Mihin hävisi viime vuosi? Sinne pelon ja orastavan toivon sairaaseen hippaleikkiin? Siihen kun päivä päivältä, aamu ja ilta kerrallaan yritti selvitä siihen hetkeen, että saisi vihdoin oman pienen syliin. Ja vihdoin siitä tulikin totta.

Vuosi 2015. Vuosi, jolloin saimme viimein rakkaan tyttären syliimme. Mutta pelot pitivät edelleen otteessaan. Kun raskausajan pelot väistyivät, alkoi pelko kätkytkuolemasta, pelko hänenkin menettämisestään. Jotenkin tämä aika tytön syntymän jälkeen on mennyt jollain tavalla omassa kuplassani. Että vasta viime viikkoina olen herännyt siihen, että meillä oikeasti on kohta jo puolivuotias ihana pieni tytär. Kun katson tuota pientä ihmettä, sydämeni on pakahtua rakkaudesta. Halusta suojella kaikelta pahalta.

Tajusin, että en uskaltanut nauttia raskausajasta. En uskaltanut ajatella, että vauva syliin saadaan kuin millisekunnin ajan kerrallaan. Ja kohta taas soimasin itseäni, että olin uskaltanut edes sen hetken luottaa tulevaan. Ja monesti kun annoin itselleni luvan hetken höllätä, tiukensi pelko taas kuristusotettaan ja säikytykset pakottivat nöyrtymään elämän koukeroiden edessä.

Nyt on siis jo vuosi 2016. Oikeasti. Aika on mennyt eteenpäin, vaikka en olekaan sitä ajatellut. Jälleen mennään kevättä, surun vuosipäivää kohti. Mutta tänä vuonna pikkusisko, valontuojamme, on muistuttamassa että elämä on todella mennyt eteenpäin. Ja tuonut mukanaan paljon mistä olla kiitollinen. Mutta yksi on edelleen poissa, vaan ei koskaan unohdettu.

Kotiäidin (sekalaisia) mietteitä vol. 2

Olen nyt miettinyt viime viikoina, mitä aioin tämän blogin kanssa tehdä. Luonnollisestikaan en ennätä juurikaan tänne käydä kirjoittamassa ja en aina oikein tiedä edes mitä kirjoittaa. Tai ajatuksia kyllä on, mutta niiden jäsentely onkin sitten toinen juttu. Ja kun ei pääse juuri silloin kirjoittamaan kun ajatus tulee, se yleensä sitten jääkin. Ja monesti jos ennätän jotain aloittaa kirjoittamaan jää se luonnoksiin keskeneräisenä. Tämänkin tekstin aloitin jo marraskuun puolella, joka tuli ja meni. Poistaa en blogia kuitenkaa aio, sillä haluan kuitenkin, että blogi pysyy edes jollain tavalla aktiivisena. Jos näistä höpinöistä vaikka olisi apua jollekin omassa surussaan selviämisessä. Käyn kyllä useinkin s-postissani katsomassa, onko sinne tullut viestejä. Mielellään kyllä kirjoittelen, jos joku haluaa jakaa ajatuksiaan tai voin olla jotenkin avuksi.

Pimeän marraskuun tultua, ajatukset karkasivat taas viime vuoteen ja siihen oloon joka vallitsi. Ei ollut juurikaan lunta ja maisema oli yhtä musta kuin mielikin. Marketeissa soimaan alkaneet joululaulut saivat melkein oksentamaan ja jouluostoksilla pyörivät pikkuvauvojen perheet halusin toivottaa kaikki hevonkuuseen. Tuska ei ottanut hellittääkseen.

Mutta nyt. Nyt minä ja perheeni olemme niitä, joita mulkoillaan alta kulmien. Minusta on tullut se, jota tuntemattomat naiset katsoivat pahasti ensin mahani kanssa ja nyt kun vaunuja työntäessä menen ohitse. Enkä voi heitä moittia. Sillä tiedän varsin hyvin kuinka lujille se voikaan ottaa. Jopa niin lujille, että tekisi mieli jättää ostoskärri siltä seisomalta ja juosta ulos kaupasta.

Joulu. Viime vuonna ajatus lähestyvästä joulusta oli jotakin ihan kamalaa. Meillä piti olla ensimmäinen joulu pienen nyytin kanssa, mutta sitä ei sitten tullutkaan. Vasta ajatus mahdollisesta raskaudesta sai hieman joulumieltä palaamaan tähän taloon, mutta siltikään emme laittaneet joulua mitenkään. En yksinkertaisesti pystynyt siihen.

Tänä vuonna kaikki on ollut toisin. Välillä täytyy melkein nipistää itseään, että voiko tämä oikeasti olla totta. Tänä jouluna meitä on täällä kolme. Ihana pieni neiti joka on kasvanut ja kehittynyt huimasti. Nautin kotiäitiydestä ja pienen Tiitumme seurasta. Toki on päiviä joilloin kaipaan ystävien seuraa ja muutakin kuin vauvahöpötystä. Vaikka Tiitun oma höpötys onkin jotain niin valloittavaa ja jota on niin ihana kuunnella ♡
Kohtalo puuttui taas kerran peliin tässä elämässä ja olenkin nyt saanut tutustua kivaan naiseen jolla on samanikäinen tyttö kuin meidän Tiitu. On kiva, että voi vaihtaa kuulumisia samassa elämäntilanteessa olevan kanssa vaunulenkkien ja kahvittelun lomassa. Toivottavasti myös meidän tytöt kasvaessaan ystävystyvät. Jännä seurata kahden samanikäisen kasvua ja kehitystä.

Blogi vaikenee nyt joulutauolle. Joten toivotankin kaikille ihanille lukijoilleni hyvää joulun odotusta ja tulevaa vuotta. ♡ Tuokoon tulevaisuus mukanaan kaikkea hyvää. Ja niille, jotka nyt painivat omien surujensa ja huoliensa kanssa haluan sanoa, että muistakaa, ettette ole yksin. Puhukaa. Puhukaa. Ja Puhukaa. Sen olen viimeisen vuoden aikana oppinut, että puhuminen, tai kirjoittaminenkin, on ollut todellinen henkireikä. Vertaistuesta ja ystävien tuesta puhumattakaan.

Joten iso kiitos teille kaikille ihanille! ♡ Ilman teitä en olisi näin järjissäni. Ja ei, tämä ei ole lopullinen tai blogin lopetuksen kiitospuhe. En aio kokonaan kadota blogimaailmasta, mutta en tiedä milloin palaan. Käyn kirjoittelemassa aina kun ennätän ja koen tarpeelliseksi jotain asiaa puida tai muuten kirjoittelen kuulumisia.

Rakkaudella,
Autumnharmony