Pakoon et pääse, et piiloonkaan

Viime viikolla olin jotenkin enemmän tai vähemmän lamaantuneessa mielentilassa. En oikein saanut mitään aikaiseksi. En tännekään saanut aikaiseksi kirjoittaa mitään. Odotin vain viikonloppua ja miehen pitkää viikonloppuvapaata. Odotin sitä kuin kuuta nousevaa, sillä olimme ajatelleet, että lähdemme tekemään jonkin pienen viikonloppureissun. Ei tosin oltu vielä lähtöpäivän aamunakaan päätetty, että minne suunnistetaan. Kertoo hyvin siitä, että nykyään sitä elää jotenkin niin hetkessä, minuutti, tunti ja päivä kerrallaan, ettei tunnu osaavan mitään päätöksiä tehdä mihinkään suuntaan. Tulevaisuuden suunnitelmien tekeminen, ja usko niiden totetumisesta kun on ainakin minulla kokenut hienoisen inflaation. Turha suunnitella mitään (oli sitten iso tai pieni asia), kun pieleen menee kuitenkin. Ai niin mikä positiivinen ajattelu? En kai enää omista sellaista taitoa.. Mutta kai sen voi saada vielä takaisin? Voihan...?

Aikamme jahkattuamme, päätimme sitten suunnata kylpylään rentoutumaan. Reissuun lähtö oli kyllä hyvä päätös, vaikka eihän se reissu pelkästään yhtä kuhertelua ollut. Vaikka sitä kuinka yrittää jättää tätä surun mukanaan tuomaa painolastia ynnä muita lieveilmiöitä kotiovella lukkojen taa, ja lähteä "lomalle" omista ajatuksistaan, löytää ne pirulaiset matkankin taa. Mutta en ole sitä mieltä, että reissumme olisi ollut pilalla tai huono, vaikka "huonompia" hetkiä sekaan mahtuikin.

Kotiintulo matkalla keskustelimmekin sitten siitä, että kumpikin oli ehkä lähtiessä ajatellut, että no niin nyt, nyt mennään ja ollaan kuin ei oltaskaan! Ei mitään vetistelyjä eikä murehtimisia. Nyt vaan ollaan, että ui tui tui kun on mukavaa, vailla huolen häivää! Kumpikin kyllä kokemuksesta tiesi, että eihän se tietenkään niin mene. Yrittäähän aina saa.Mutta kuten jo aikaisemmin tuolla sanoin, ei reissu mennyt ollenkaan pilalle. Vaikka päätavoite olikin rentoutua, nauttia vain toisen seurasta ja olla "niin kuin ennen", totesimme, että yhtälailla parisuhteen huoltoahan se kipeistä ja surullisista asioista puhuminenkin on. Ei se katso aikaa eikä paikkaa, milloin sitä täytyy päästä purkamaan. Ja olenkin tyytyväinen siihen, että osa lomasta meni asioita puidessa. Nyt kun siihen oli hyvä mahdollisuus. Kun todellakin oli aikaa vain keskittyä toiseen, ilman häiriötekijöitä. Pitkästä aikaa avautui taas uusia näkökulmia ja keskinäinen ymmärtäminen parani entisestään. Summattuani reissun tapahtumia mielessäni, viivan alle jäi saldoksi, että oli todella mitä ihanin reissu. Ja reissu vain todisti taas sen, että erilleen ei kaikki tämä ole repinyt vaan pikemmikin sitonut entistä tiukemmin meidät yhteen. On minulla niin ihana ja rakastava mies <3

Se vaan on minun hyväksyttävä, että näin menee tämä elämä nykyään, onni ja suru kulkevat vierelläni. Tällä hetkellä ne vain kamppailevat lähes päivittäin ja jopa monta kertaa saman päivän aikana huomiostani ja suru ottaa yleensä niskalenkin pienistäkin ilon poikasista ja tukahduttaa ne. Ehkäpä joskus tulee vielä se päivä, kun toinen ei jyrääkään enää toistaan niin säälimättömästi alleen vaan ne ovat yhdenvertaiset. Kulkevat käsikädessä ja ymmärtävät toinen toisiaan. Silloin kun ne ovat jälleen tasapainossa, olen minäkin taas pikkaisen eheämpi.