Mutta niin, kuten arvata saattaa, pääasiassa vaikka pystyinkin ottamaan rennosti ja hetkittäin nollaamaan aivoja eihän niitä kuitenkaan päältä pois saanut. Koska kyseessähän olen minä! Joka aamu aamupalalla mietin, että tätäkään en voisi syödä jos olisin raskaana tai aina kun katsoin ravintolan menua ajattelin, että huolettomasti saan nyt syödä sitä ja tätä. Vai saanko? Vaikuttavatko nämä valintani vielä tulevaisuudessa? Voinko nyt saada jonkin pöpön mikä pilaa kaiken myös mahdollisessa seuraavassa raskaudessa? Tiedän, että ajattelen liikaa. Pelkään olemattomia ja ylireagoin. Mutta hei, se olen minä ja sen asian kanssa on elettävä. Vaikka kuinka olisi lomalla ei saa lomaa omilta ajatuksiltaan.
Koko matkan mielessä oli myös tulevat ristiäiset. Ja ristiäislahja. Pohdin ja mietin. Väänsin ja käänsin. Mitä ihmettä ostaisin kun tuntuu niin vaikealta ajatellakaan koko asiaa? Ensin olin jo päättänyt etten mitään kummilusikoita hommaa ja löysin kauniin kehyksen, jonka päätin jo antaa. Mutta eihän se ajatus siitä lusikasta minnekään kadonnut ja sellainenkin sieltä sitten mukaan lähti. Nyt sitten pitäisi vielä selvitä kunnialla niistä itse kinkereistä. Tunteet heiluvat edelleen laidasta laitaan, mutta kai tästä jotenkin hengissä selvitään.. Äsken muokkasin mekkoa, jonka aion ristiäisiin laittaa. Uutta en nyt ostanut, kun toimiva löytyi kaapista. Mekon ompelu sai koko ristiäiset tuntumaan taas entistä todellisemmalta.
Tänään miehelleni sanoin, että miksi ihmeessä olen yrittänyt koko ajan olla niin kuin en olisikaan. Ihan kuin minulla ei saisi olla näitä negatiivisiakin tunteita. Vasta vähän aikaa sitten käymäni keskustelu erään ystäväni kanssa, joka on sanoisinko olosuhteiden pakosta lapseton, herätti minut ajattelemaan. Jos tämä henkilö reagoi näin voimakkaasti yhteisen ystävämme lapsen syntymään, miksi minulla ei olisi oikeutta näihin tunteisiin? Minä kuitenkin olen lapseni menettänyt, eikä sitä mikään pyyhi hetkessä pois. Jos tämä ystäväni vauvakuumeensa kourissa ei pysty edes näkemään tämän yhteisen ystävämme lasta, miksi minun pitää näytellä vahvaa? Miksi minun täytyy ajattella aina muita ennen itseäni? Sisäänrakennettua kaavaa on kai niin hankala enää murtaa.
Ei sinun kuulukkaan olla kuin mitään ei olisi tapahtunut. Suru, viha, väsymys - ne kaikki on varmaan koettava jossain vaiheessa. Jokaisella ne menee omia ratojaan ja vanhat tunteet saattavat nousta pintaan odottamattomilla hetkillä vuosienkin päästä. Ehkä siihen pitää vaan yrittää asennoitua - että nämä tunteet on ja pysyy, välillä vain voimistuen ja toivottavasti ajan mittaan hälventyen. Tiedän, että murehdit aina kaikkea. Sinä vain olet sellainen - empaattinen ja kaikista sekä kaikesta huolehtiva tyttönen. Voi kun vaan saisin suljettua edes hetkeksi sinun yliaktiiviset aivot low modelle <3 Toivottavasti kuitenkin muutto ja ensi vuoden uudet tuulet saavat aikaan myös positiivisia ajatuksia, sillä usko pois - paistaa se aurinko jossain vaiheessa paskimpaankin risukasaan ;)
VastaaPoistaVoi kiitos näistä sanoista <3 Kyllä minäkin kovasti siihen yritän uskoa, että kyllä kaikki aikanaan helpottaa edes jollain tasolla. Ja yritän sallia kaikki nämä tunneskaalat, jotka on kai vain läpi käytävä.
Poista