Eilenpä ne sitten oli. Ristiäiset. Hyvin jaksoin tsempata itse kinkerit, katsella hymyileviä naamoja, poseerata vauva sylissä kuvissa ja ihastella muiden mukana. Mutta illalla tuli sitten se odotettu romahdus. Itkin silmät turvoksiin ja henkisen pahoinvoinnin myötä seurasi myös fyysinen pahoinvointi.
Minulla piti olla iso maha, jota esitellä tämän lapsen kastejuhlassa. Oman lapsen ristiäiset piti olla tänä vuonna. Mutta niin ei ollut ja niin ei tapahdu. Hetki piti nieleskellä, kun pappi alkoi lukea samaa raamatun tekstiä kuin pappi oli meidän tytön hautajaisissa lukenut. Ajatukset piti siirtää sillä sekunnilla muualle. Muuten en olisi kestänyt. Illalla tuli sitten se olo korkojen kera takaisin. Eikä tämäkään päivä ole ollut yhtään helpompi. Pahempi pikemminkin.
Eniten pistää vihaksi se, että tuntui kuin tämä pariskunta ei tajuaisi onnea mikä heidät on kohdannut. Edelleenkään talossa ei näkynyt vauvan saapuminen juuri mitenkään. Muutoin kuin sillä, että vauva oli paikalla ja vaunut eteisessä. Siinäpä se. Ja se mikä olisi tavallisesti ehkä vain hieman ihmetyttänyt, tuntui nyt todella väärältä. Lapsen isä oli pukeutunut verkkareihin verrattaviin lökähousuihin ja t-paitaan! Jos ei ole kastetilaisuus heidän mielestään tumman puvun arvoinen niin olisi nyt edes farkut ja kauluspaidan päälleen laittanut. Arvatkaa, oliko itsellä juhlamekossa ja hiukset laitettuna vähän ylipukeutunut olo kenties? Kyse on kuitenkin lapsen ensimmäisestä tärkeästä juhlasta! Mutta mikäpä minä tietysti olen arvostelemaan. Kukin tyylillään..
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kuulisin mielelläni ajatuksia, joita tekstejäni lukiessa mahdollisesti sinulle herää. Kiitos kommentistasi! Asiattomuuksia en julkaise.