Kotiäidin (sekalaisia) mietteitä vol 1

Olen edelleen ajoittain pohtinut sitä, että meille olisi voinut tulla kaksi vauvaa. Tuplaonni. Mutta miksi niin ei saanut käydä? Manasinko itse tämän puhuessani, että se keskeytynyt keskenmeno tästä nyt vielä puuttuisi? Ja niin sitten kävi. Toiselle meidän pienistä. Tunnen edelleen pienen pientä kaipuuta, kun nään mainostettavan kaksosrattaita tai kaupungilla vastaan tulee kaksosia. Olisimme niin mielellämme ottaneet molemmat pienet vastaan.

Mutta sitten taas mietin, että jokin tarkoitushan tälläkin nyt oli. Liittyyhään kaksosraskauksiin aina ne omat juttunsa ja ne ovat riskiraskauksia aina vaikka kaikki sujuisikin. Tuntuu hassulta ajatella, että tähän mennessä olemme saaneet alulle neljä ihmisen alkua, mutta kotiin heistä on saatu yksi. Rakas pieni tyttönen, joka kulkekoon täällä blogissa tästä eteenpäin nimellä Tiitu.

Tämä pieni Tiitulainen on tuonut elämäämme jo tämän 2kk aikana niin paljon iloa ja onnea, että sitä on aivan mahdotonta edes sanoin kuvailla. Ajatus siitä, että me hänet jotenkin vielä menettäisimme saa sydämen puristumaan kasaan. Mutta sitä ei vain pidä ajatella. Kaikki on hyvin ja ennenaikaisuudesta huolimatta, täällä kasvaa ponteva pieni tytöntyllerö.

Mielessäni on ollut pitkään, jo ennen Tiitun syntymää, teettää itselleni jokin koru joka symboloisi meidän pieniä. Nyt olenkin viimein saanut asiaa eteenpäin ja teetän sormuksen johon tulee kiviä, jotka merkitsevät jokaista meidän pientä. Kaksi kirkasta pienille tähtilapsillemme, pieni vaaleanpunainen Enkelillemme ja isompi hieman erisävyinen vaaleanpunainen Tiitulle. Kivet istutetaan erilailla, joten enkelilapset erottuvat meidän Tiitulaisesta. Ja suunnitelmaa tehdessä annoin korusepälle ohjeeksi sijoittaa kivet niin, että jos vielä joskus sellainen onni potkaisee, että Tiitulle elävä sisarus saadaan on sormukseen mahdollista vielä lisätä kiviä. (Ja lisäsin, että toivottavasti tähtilapset ja enkelit ovat meidän osaltamme tässä) Odotan innolla luonnoksia sormuksesta ja valmista lopputulosta.

Kuluneet kaksi kuukautta on mennyt yhdessä hujauksessa. Olen nauttinut joka hetkestä pienen Tiitumme äitinä. En voisi enää kuvitellakaan elämää ilman tuota ihanaa pientä tuhisijaa <3<3 Tänä syksynä olen viimein saanut toteuttaa sitä, mistä viime(kin) syksynä vain haaveilin. Vaunulenkkejä kauniina syyspäivinä ja vauvantuoksuista arkea. Vieläkin on pitänyt välillä melkein nipistää itseään, ettei tämä kaikki vain ole unta. Kävelenkö oikeasti niitä samoja maisemia kuin viime vuonna, mutta tällä kertaa mukanani on ne. Vaunut. Vaunut, jotka kätkevät suojaansa syksyn kirpeiltä tuulilta sen kalleimman aarteemme. Vaunut, joita näin muiden työntelevän edessäni viime vuonna ja nyt minäkin saan ylpeänä myös vihdoin liittyä tuohon joukkoon.

Syyskuussa saimme järjestää ristiäiset. The ristiäiset. Ihanan tyttäremme ensimmäisen ison juhlan. (Ja ai että tällaista perfektionistia ja vähän eri latauksella juhlaan suhtautuvaa äitiä otti päähän kun tilaamamme kakku ei ollut sitä mitä halusin!! Kyllä vain, itku melkein tuli kun kaiken olisi pitänyt olla täydellistä..)  Mutta huomasin kyllä, että menetyksen aiheuttamat asiat ja menetyksemme vähättely sai jotain aikaan (kakkuepisodin lisäksi): Ajattelin toimituksen päätteeksi, että nyt meillä on virallisella nimellä virallinen lapsi. Oikeasti olemassa oleva lapsi myös muiden silmissä, olen äiti myös yhteiskunnan silmissä. Tyhmää ajatella näin, mutta minkäs sitä itselleen taas mahtoi.

Lokakuu. Se kuukausi. Kuukausi jonka piti viime vuonna tuoda meille onni. Mutta se olikin synkkääkin synkempi. Tänä vuonna kaikki on toisin. Mutta Enkelimme muisto kulkee mukanani. Elää tässä pienessä sisaruksessa. Tiitu näytti syntyessään aivan siskoltaan. Niin paljon, että pelkäsin, että hänetkin menetän. Pakonomaisesti kävin (lue, käyn) katsomassa nukkuvaa Tiitua ja kokeilemassa hengitystä. Tämä varmasti jatkuu, eikä sitä osaa ihan "löysin rantein" ottaa missään vaiheessa. Mutta onneksi menettämisen pelko ei ole enää ihan jokapäiväistä ja niin pahana, että se estäisi nauttimasta tästä niin kauan kaivatusta äitiydestä.  Ja kun viime vuonna kuuntelin Lohtu-kappaletta tuska sisimmässäni ja kuumat kaipauksen kyyneleet poskillani, tänä vuonna itku on tullut aivan eri syystä.

"Yksi pieni elämä, suuri valo sisällä. Katson hiljaa nukkuvaa, katson lohdun kantajaa. Pidän aina lähellä, kuljen matkan vierellä. Sillä saattajani on vastasyntynyt.."

Veimme yhdessä Tiitun kanssa kynttilän isosiskon haudalle. Esittelin pikkusiskon ja kerroin, että ei me olla unohdettu. Isi ja äiti rakastaa teitä molempia. Ja kun Tiitu on tarpeeksi iso, saa hän kuulla Enkeli-isosiskostaan. Ja viimeksi tänään mietittiin miehen kanssa, että paljon on näihin yhteisiin vuosiin mahtunut. Yhdeksän vuotta ollaan yhtä pidetty. Mutta tässä sitä ollaan edelleen. Ollaan koettu se pahin. Oman lapsen menetys. Mutta myös se ihanin, pienen ihmeen tuhina sylissä. Esimmäiset hymyt. Ja paljon vielä koetaan. Ja mikään ei meitä kaada, yhdessä me ollaan vahvoja. <3

Eipä tiennyt tyttö

Olen ottanut tavaksi kuunnella radiota samalla kun syötän tyttöä. Tässä joku päivä sitten sattui radiosta tulemaan Zen Café:n kappale Eipä tiennyt tyttö. Olin toki kuullut kappaleen joskus aiemminkin, mutta ensimmäistä kertaa kiinnitin myös sanoihin huomiota. Etenkin kohta; "Eipä tiennyt tyttö kuinka monta askelta on alttarilta äidiksi ja kuinka vaihtuu rytmit vuosien" kiinnitti huomioni.

Niin, ei tämä tyttö olisi todellakaan tiennyt eikä osannut aavistaa, millainen tie ja montako askelta saa kulkea, ennen kuin on äiti. Kun ajattelee nyt tätä kuljettua matkaa, niin ei montakaan kepeää askelta tälle polulle mahdu. Kepeimmillään askeleet kohti äitiyttä taisivat olla meidän häiden tienoilla. Vähän ennen niitä ja niiden jälkeen. Silloin sitä vielä oli se kutkuttava tunne vatsanpohjassa, että jospa sitä piankin jo saisi ilouutisia perheen kasvamisesta häiden jälkeen kertoilla. Kun sitten elämäni ensimmäisen positiivisen testin tein, askeleet kepenivät entisestään, suorastaan leijuin ilmassa. Minusta on tulossa äiti! Silloin sitä ei vielä tiennytkään, millaisiksi askeleet muuttuisivatkaan. Tämä kepeys kun kesti vain sen hetken. Pieni paino alkoi kertymään askeleisiin kuukaus kuukaudelta siitä hetkestä alkaen kun itkin vessan lattialla menetettyä pientämme ja särkynyttä unelmaa.

Kuukaudet vaihtuivat toiseen ja kierto kierrolta epätoivo lisäsi painoaan askeleisiin. Lopulta kun aloin odottaa Enkeliämme, askeleet ennättivät olla kepeitä muutaman viikon. Kaikkihan tietävät kuinka siinä sitten kävi ja sen jälkeen askeleet olivatkin niin raskaat, että tuntui ettei jalkoja saanut enää liikkeelle ollenkaan. Tai jos ne liikkuivatkin, tuntui, etten se ole minä joka niitä ohjaa. Enkä voi sanoa, että kovin kepeitä askeleita kuljettiin tänäkään vuonna, kun vuodot ja huolet pitivät niin kovassa otteessaan. Kurkkua kuristi huoli ja ajatus siitä, että vauvoja oli ollut tulossa kaksi, mutta toinen pieni ei jaksanutkaan tuntui musertavalta. Sitä pelkäsi niin kovasti menettävänsä myös tämän toisen. Ihan viimeisinä viikkoina raskautta kepeys alkoi hieman palata askeliin ja uskalsin hetkittäin jo luottaa, että hänet elävänä syliin saamme.

Matkalle ehti kertyä järjettömän paljon askeleita. Niin raskaita, etten ikinä olisi uskonut selviäväni. Ja niin haikeita, että itku kuristaa kurkkuani nytkin. Jos kaikki olisi mennyt kuin haaveiltiin, olisi meillä nyt jo iso perhe. Mutta nyt meillä on kolme enkeliä ja yksi elävä. Askeleiden määrää, sitä ei kukaan osaa sanoa, mutta vuosia kului alttarilta kolme. Tasan kolme.

Enteitä ja ennakkoaavistuksia (ja kuinka kaikki sitten kävikään)

Ajattelin tulla kertoilemaan nyt hieman tarkemmin, kuinka kaikki oikein menikään. Kaikkihan kävi lopulta melko nopiaan, vaikka vielä muutama päivä ennen tytön syntymää panikoin loppuraskautta ja että sen aikana ennättää vielä käydä hullusti. No tyttö päättikin sitten äidin puolesta, että piinailut saa riittää. :)

Nyt onkin saatu kertoilla sitten tätä meidän synnyttämään lähtö stooria hymyssä suin, sen verran hassuja sattumia ja piirteitä siihen sekoittuu. Ikimuistoista tosiaan.

Aloitan tarinani sunnuntailta, jolloin minulla ei ollut mitään aavistusta mitä tuleva viikko toisi tullessaan. Olin koko päivän liikkeellä, juhlimme pikkuveljeni rippijuhlia. Vieraat ihastelivat hyvinvoivaa olemustani ja pirteyttäni. Olihan kuitenkin jo 35 rv täynnä ja masua selkeästi. Mutta hyvin jaksoin, eikä sen kummempia tuntemuksia kuin aikaisempinakaan päivinä. Istuin ruokailemassa pihalla, kun tuuli tarttui pöytäliinaan ja kaatoi vesilasin suoraan haaroväliini. Siinä noustessani mekkoa kuivattelemaan hätäisimmät ehtivät jo huolestua, että no nytkö ne lapsivedet meni?! Minä vain naureskelin, että eihän nuo nyt vielä ja tuskin vielä pitkään aikaan, heh heh. (Vähänpä osasin aavistaa).

Sitten koitti maanantai-ilta ja mies tuli minua hakemaan kotiin ja juhlistamaan ripille päässyttä. Siinä rääppiäisiä syödessä alkoi minulla hiipiä pieni pelko. Synnytyspelko. Aloin oikeasti ensimmäistä kertaa pelätä synnytystä ihan todenteolla ja googlettelin kokemuksia perätilasynnytyksestä. Sillä tiesin/tunsin, ettei vauva ollut vieläkään kääntynyt. Siinä ennen lähtöä vielä miehelle sanoin, että pitäisiköhän nyt ottaa se turvakaukalo jo mukaan (oli vanhemmillani ollut säilytyksessä, niin taikauskoinen olin, etten halunnut sitä meille kotiin tuoda ennen kuin oltiin hyvillä viikoilla), jos sitä vaikka kohta tarvitaan. Siskoni huikkasi masun läpi vauvalle, että tule pian, mutta elä vielä tänään. Sillekin naureskelimme hetken ja lähdimme sitten ajamaan kotiamme kohti. Koko matkan panikoin miehelle synnytystä, etenkin tätä perätila asiaa. Ja kotipihaan päästyämme se tapahtui. *Hulahdus* Ensimmäinen ajatus oli, että aloin vuotaa taas verta. Mutta vuoto olikin kirkasta. Miehen ilme oli unohtumaton etvoiollatosissas-tyyppinen epäuskoinen katsahdus kun sanoin, että nyt taitaa olla muuten lapsivettä.. Eipä siinä, pikainen puhelu päivystykseen ja näytille. Ja lapsivettä se toden totta oli. Kohdunkaula oli lyhentynyt senttiin ja aukikin olin jo kahdelle sormelle. Ensimmäinen ajatus oli; Anteeks mitä? En todellakaan uskonut, että synnytys oli jo niin hyvin käynnistynyt. En voinut kuvitellakaan, että ne samanlaisina jatkuneet "liitoskivut" olivat jo jotain muutosta auheuttaneet kun kolme viikkoa aiemmin kaikki oli vielä muuttumatonta siellä.

Sitten lähdinkin jo yöllä synnytyssairaalaan, koska päivystävälle kätilölle huoleni tästä perätilaisuudesta sanoin. Vaikka hän yritti kuinka rauhoitella, että ei se synnytys vielä vauhdilla käynnisty, olin jo sitä mieltä ettei tässä pitkin nokka tuhisisi. Tunsin sisimmässäni, että kyllä tämä tästä vauhdittuu.. Päästyäni yöllä synnytyssairaalaan minut ultrattiin ja todettiin, että vauva onkin nyt jalkatarjonnassa. Jo tässä vaiheessa sektiota väläyteltiin. En mennyt hämilleni, sillä tunne sektioon joutumisesta oli minulla ollut mielessäni jo pitkän aikaa raskauden edetessä. Ainut asia, josta vähän hätäännyin, oli se, että lääkäri sai pienen painoarvioksi alle 2 kiloa. Olin koko yön hädissäni, että missä on vika kun kolme viikkoa sitten paino oli jo lähemmäs 1900g. Mutta aamulla, supistusten jo ollessa melko kivuliaita, minut ultrattiin uudestaan ja painoarvio nousi jo reippaaseen 2 kiloon. En tiedä miten tämä yöllinen lääkäri oli mitannut.. Mutta tieto huojensi jo kummasti. Samalla selvisi, että nyt vauveli majailikin jo täysin poikittain. Eli sektio oli ainut mahdollisuus saada pieni turvallisesti maailmaan. Vielä astellessani toimenpidehuoneeseen olin suht rauhallinen. Mutta sitten se paniikki iski kun tajusin, että selkääni tökitään neulalla! Siinä vaiheessa pienet paniikki itkut tirautin, mutta hoitaja sai minut rauhoiteltua. Ennen kuin huomasinkaan sain miehen tuekseni ja kohta kuulimme maailman ihanimman äänen. Pienet äännähdykset kertoivat pienen tyttäremme saapuneen maailmaan <3 Olin niin onnellinen! Meille oli syntynyt 2500g täyttä rakkautta. Paras hääpäivälahja mitä voitiin toivoa. <3 Kuten jo alussa mainitsin, kaikki eteni vauhdilla. Noin 12 tuntia ensimmäisistä lapsiveden lorahduksista ja tyttö oli syntynyt.

Jotenkin sitä oli jo henkisesti valmistautunut koko raskauden ajan siihen, että tyttö päättää ennenaikaisesti maailmaan tulla. Miehelle sanoinkin koko raskauden ajan, että ei tässä syyskuulle asti mennä. Ja senkin jollain tasolla tiesin, että lapsivedenmenolla kaikki tulisi alkamaan. En tosin ollut niin paniikissa kuin olin alunperin kuvitellut. Ehkä tieto siitä, että oltiin jo noinkin hyvillä viikoilla rauhoitti kuitenkin minua. Kummasti sitä vain aavisteli asioita. On se mieli jännä asia.. Onneksi kaikki meni ennenaikaisuudesta huolimatta hyvin ja saimme olla koko perhe yhdessä. Tehohoitoakaan ei tarvittu, vaikka siihenkin olin jo henkisesti valmistautunut.

Ja lopuksi sananen saamastani hoidosta. Olin tyytyväinen tämän sairaalan toimintaan. Pieniä kauneusvirheitä oli joo, mutta nekään eivät tuntuneet nyt juurikaan missään. Ja ihan liikutuin kyyneliin, kun saavuttuani sairaalaan yöhoitaja, joka minut yöllä saattoi tarkkailuhuoneeseen sanoi ne sanat, mitä olisin toivonut kuulevani jo viime vuonna: Itse et ole tähän voinut mitenkään vaikuttaa. Aikainen vedenmeno ei ollut missään nimessä sinun syysi.

Että tällainen pidemmän puoleinen synnytysstoori tässä.. Mutta mikä on kaikista ihaninta; Hän on nyt täällä! <3 <3

Ennen kuin sait alkusi, minä halusin sinut.

Ennen kuin synnyit, minä rakastin sinua.

Ennen kuin olit ollut täällä tuntiakaan,

olin valmis kuolemaan puolestasi.

-Tuntematon-

Kiitollinen, siunattu, onnellinen

Ihan tähän alkuun iso kiitos teille kaikille onnitteluista <3 Nyt sitä alkaa jo pikku hiljaa käsittää, että hän on viimein täällä. Pieni, täydellinen ihminen. Rakas tyttäremme, jota niin kovasti odotimme saapuvaksi on nyt viimein sylissäni.

Meillä on mennyt ensimmäiset viikot pienen kanssa hyvin. Tyttö on tyytyväinen ja kiltti. Niin äiti, isi kuin muu suku on aivan myyty tuon nöpönenän edessä. On ihana ollut katsoa isovanhempien sekä isoisovanhempien ylpeitä ilmeitä heidän katsoessaan tyttöä.

Tämä tie vanhemmuuteen, äidiksi, on ollut pitkä ja kivinen. Mutta sillä hetkellä kun tyttö syntyi, jotenkin kaikki tuo tuntui niin kaukaiselta. Kaikki se tuska lieveni onnen kyynel kerrallaan ja häipyi jonnekin syvälle siinä hetkessä kun kuulin tyttäremme ensimmäiset hennot äännähdykset. Minut täytti lämmin tunne. Tunsin vain syvää rauhaa ja onnellisuutta. Hän on täällä. Elossa. Saan pienen tyttäreni elossa syliini..

Pienet, täydelliset varpaat <3

Vaikka kaikki meni hyvin, pelko menetyksestä kaihertaa yhä tuolla sydänalassa. Mutta yritän vaientaa pelon kuiskailut ja todistella itselleni, että nyt kaikki on hyvin. Mikään ei meiltä enää häntä vie. Olen niin kiitollinen, että meitä on siunattu näin ihanalla asialla kuin omalla pienellä tyttärellä. 

Olen äiti. Äiti kahdelle. Enkelille ja elävälle.

Kauniit, pienet tyttöni.

Silloin kun sinä synnyit,

paistoiko aurinko?

Oliko taivaalla pilvi,

tähtien karkelo?

Silloin kun sinä synnyit,

olihan kaunista niin.

Lapsonen, et tiedä, 

kuinka sinua odotettiin.

Anna-Mari Kaskinen

Unohtumaton hääpäivä

Tulin pikaisesti kertomaan, että täällä saatiinkin tiistaina viettää unohtumatonta 3-vuotis hääpäivää, kun pieni neitokainen päätti, että on hyvä päivä tulla maailmaan. Rakas pieni ja terve tyttäremme syntyi rv 35+2 sektiolla ja täällä ollaan onnesta sekaisin. ♡ Palaan joskus myöhemmin ehkä kertoilemaan tarkemmin tilanteiden kulkua, mutta nyt keskitytään pienen ihanan ihmeemme hoitamiseen ja ihastelemiseen. Olen niin onnellinen ♡♡♡

Raskaus menetyksen jälkeen -tuntuu miltä?

Olen jo jonkin aikaa luonnostellut tätä postausta, mutta aina se on jäänyt kesken. Olen paljon miettinyt sitä, miltä tämä odotus mahtaisi tuntua ilman menneisyyden kokemusten mukanaan tuomaa painolastia. Olisin varmasti paljon huolettomampi ja iloisempi. Tottakai olen nytkin äärettömän iloinen ja onnellinen sekä ennen kaikkea kiitollinen tästä pienestä ihmeestä jota saan kasvattaa kohtuni suojassa. En kai vain uskalla näyttää ja tuoda sitä julki. Jäin asiaa todella miettimään, kun tässä taannoin mieheni kommentoi perusilmettäni entisen hymyileväisen sijasta niin kovin vakavaksi. En ole tarkoituksella halunnut olla mutrusuu. En edes itse asiaa ollut tiedostanut. En sitten ollenkaan.

Alkuraskaus aina pitkälti yli puolen välin oli todella rankkaa aikaa. Väsymys ja pahoinvointi teki osansa. Mutta ennenkaikkea tietyt päivämäärät toivat oman osansa soppaan. Puhumattakaan verenvuodoista, jotka pelottelivat vähän väliä ja joka käänteessä sitä oli heittämässä hanskat tiskiin. Ajattelin, että olen varmasti tehnyt elämässäni jotain todella väärää ansaitakseni kaiken sen huolen ja pelon. Joten en näin jälkikäteen yhtään ihmettelekään, että perusilmeeni ei järin onnelliselta varmasti ole välillä näyttänyt. Enpä tiedä hehkunko odotuksen onnea vieläkään niin selkeästi ulospäin kuin mitä "pitäisi". Mietin toki taas liikaa sitä mitä ihmiset minusta ajattelevat. Eiväthän kaikki vastaantulijat tiedä mitä me ollaan koettu, eikä minun todellakaan tarvitse heille mitään todistella.

Tästäpä tulikin mieleeni, että joitakin kertoja minä ja mahani on saatu hyvin merkitseviä katseita. Katseita niin pariskunnilta kuin yksin vastaan tulleilta naisiltakin. Tunnistan tuon katseen. Se on se sama katse, jonka jokainen pallomaha ja vaununtyöntäjä sai osakseen minulta viime vuonna. Silloin tuntui pahalta. Pahalta, että olen itse kuulunut ja no, myönnetään, kuulun välillä edelleenkin tuohon joukkoon. Ja miksikö? En osaa vieläkään suhtautua muihin odottajiin täysin neutraalisti. Niin syvällä lapsettomuus ja suru on minussa edelleen. Ja kaikki kumpuaa täysin menettämisen pelosta. En osaa vieläkään aina ajatella, että se toinen vastaan tuleva pallomaha on saattanut rämpiä tässä aivan samassa suossa. Ihan hävettää!  Eihän näitä katkeruuden tunteita pitäisi enää tuntea. Olenhan itsekin nyt raskaana ja vieläpä näin pitkällä. Mutta ehkä asia helpottaa jossain vaiheessa, ehkä kun oma pieni on sylissä? On toki myös tuntunut pahalta itse saada noita katseita nyt osakseen. Miehellenikin tästä asiasta puhuin, kun huomasin  lomareissullamme, että sain ilmeisesti erään pariskunnan pasmat sekaisin mahani kanssa. Sillä hetkellä oloni oli hyvin anteeksi pyytelevä ja olisi tehnyt mieli mennä juttelemaan. Toisaalta taas teki mieli mennä puolustautumaan, että turhaan olette katkeria, ei tää oo ollut helppoa kuule meilläkään, että tänne asti ollaan päästy. Mutta eihän sellaista mennä tekemään. Hiljaa join kaakaoni loppuu ja yritin olla katsomatta tätä pariskuntaa.

Toinen asia joka tuntui epäreilulta ja nosti taas lapsettoman tuskia ja kateutta mieleen nousi esille istuessani perhevalmennuksen keskusteluryhmässä. Meiltä kysyttiin, mitä ajatuksia vauvan tulo herättää ja millä mielin odotetaan ja onko jotain huolia. Tunsin itseni niin ulkopuoliseksi kuunnellessani muiden mietteitä. Kenen huoli oli se, että ennättääkö sitä kahvia sitten rauhassa enää juoda ja kenen suurin murhe taas oli se, että kuinkahan ne vauvakilot sitten lähtee.. No, huolensa kullakin, en halua vähätellä. Mutta silti! Oikeesti.. Itse kun mietin, miten saisin sanottua nätisti, että suurin huoli on se, että saadaanko tämä vauva elävänä kotiin saakka, ilman että purskahdan kyyneliin kaikkien niiden tuntemattomien, onnellisten ensiodottajien keskellä... No, sainhan minä sen sitten ilmaistua niin, ettei kenelläkään ollut aavistustakaan, että olen jo äiti enkelille.

"Onkos tämä teidän ensimmäinen?" On muuten aika yleinen kysymys monelta ihan random vastaantulijalta. Ja enpä ole osannut vastata kuin hiljaa, että joooo.. Ei kuitenkaan jokaiselle uteliaalle tee mieli elämäntarinaansa kertoilla. Eräskin nainen innoissaan jäi selittämään miten hienoa se odotusaika on naisen elämässä, etenkin se esikoisen odotus. Minä siinä nätisti hymyillen nyökyttelin ja yritin näyttää niin huolettomalta odottajalta kuin suinkin. Vaikka juuri tuolla kohtaamisreissulla mielessä myllersi kun oli ollut taas vuotoja ja pelotti mennä käymään neuvolassa jos niitä sydänääniä ei vaikka kuulukaan..

Mutta niin, miltä tämä odotus on nyt sitten tuntunut? Kaikki tunneskaalat ovat ainakin olleet hyvin edustettuna. Pelot pienen menetyksestä ja hyvinvoinnista, aina niihin ilon kyyneliin kun on toisen siellä ultraruudulla nähnyt elossa ja hyvinvoivana. Huoli kuuluu edelleen päivittäisiin tunteisiin, mutta vastapainona on myös päivittäin se suunnaton rakkaus jota tuntee tätä masussa asustavaa pientä ihmistä kohtaan. Se rakkaus joka melkein pakahduttaa sydämen, kun katsoo masun liikkumista pienen myllätessä ja kuulostellessa kun pienellä on hikka. Silitän mahan läpi tuntuvaa pientä päätä ja kuvittelen miltä hän mahtaa näyttää. Voi kulta pieni, kuinka kovasti me sinua odotetaankaan saapuvaksi. ♡

Tämä raskaus on ollut henkisesti hyvin raskas, mutta fyysisesti olen nyt päässyt melko vähillä vaivoilla. Kipuja ja kolotuksia toki on ja liikkuminen välillä jo aika tuskaista, kiitos liitoskipujen. Yöt yhtä vessassa ravaamista ja hyvän nukkumisasennon etsimistä. Mutta en valita. Kaikki on sen arvoista, että tämä Enkelimme pikkusisarus kotiin saataisiin. Ja aika menee niin nopeasti. Vähän reilu kuukausi laskettuun aikaan, muutama viikko täysiaikaisuuteen. Hän voi olla täällä jo piankin ♡

Ajatusten sekametelisoppaa

Viime viikkoinen neuvolakäynti sai ajatukset taas todenteolla liikkeelle. Neuvolatäti tehdessään lähetettä sairaalaan, johon minulla olisi aikomus mennä synnyttämään, kysyi, että pelkäänkö synnytystä. Niin, pelkäänkö? En ehkä edelleenkään pelkää itse synnytystä, mutta pelkään rakkaan pienokaiseni puolesta. Olen jo kerran synnytyskivut kokenut, vaikka eihän viime kevään kokemus varmastikaan täysin sama ole kuin täysiaikaisen vauvan synnyttäminen. Mutta kyllä siinä esimakua sain, supistuksineen, kipuineen kaikkineen. Eniten minua pelottaa se, että en pysty kontrolloimaan itse mitenkään synnytyksen sujuvuutta. Pelkään, että vauvalle tulee synntyksen aikana jokin hätä ja minä en voi tehdä mitään häntä auttaakseni.

Keskustellessamme enemmän, hän lisäsi lähetteeseen kohdan huolestani koskien vauvamme hyvinvointia synnytyksen aikana ja pyysi erityistä huomaavaisuutta minua hoitavilta. Olin hyvilläni, että ilman pyytämättäkin hän kehoitti synnytyssairaalan henkilökuntaa ottamaan huomioon viime vuoden traumaattiset kokemukseni. Tuntui niin hyvälle, että hän oikeasti välittää ja ottaa tosissaan minut ja tuntemukseni. Toivottavasti sitten h-hetken koittaessa sairaalan päässä on vastassa empatiakykyinen kätilö. Yhtään myrkynniellyttä hapannaamaa en ehkä enää kestä.

Ajatukset ovatkin jo pikkuhiljaa alkaneet pyöriä sen asian ympärillä, että miten ja missä synntys mahtaa alkaa. Vahdin jo nyt jatkuvasti jokaista erilaista tuntemusta ja google (ah, tuo loppumattoman tiedon lähde, niin hyvässä kuin pahassa) on ollut ahkerassa käytössä. Vaikka tiedän, että jos pieni nyt jostain syystä päättäisi kiirehtiä maailmaan, olisi hänellä jo ihan hyvät mahdollisuudet selvitä, pelkään silti ennenaikaisuutta. En tarkkaan tiedä, mistä olen tuon pelon itseeni istuttanut ja miksi pidän niin todennäköisenä, että pieni tänne kiirehtisi. Ehkä se ennenaikanen vedenmeno viime vuonna kummittelee mielessä ja pelkään sen tapahtuva taas. Edelleen nousen sängystä öisille vessareisuille varoen ja kuulostellen hulahtaako mitään. Päivisin sohvalta/tuolilta/autosta noustessa sama juttu. Tarkkailen myös mahaani miltä se milloinkin näyttää. Onko se pienemmän näköinen kuin eilen? Etten vain vuoda lapsivettä huomaattani?

Voisi siis sanoa, että eniten huolehdin tällä hetkellä siitä, etten voi millään muotoa vaikuttaa masuvauvan vointiin kohdussa. (Lukuunottamatta ruokavaliota ynnä muut raskaudenaikan huomioon otettavat asiat) En näe, saako hän tarpeeksi ravinteita, toimiiko istukka oikein ja onko lapsivettä tarpeeksi. Voin vain seurailla pienen liikkeitä ja niistäkin saan paniikin aikaan, jos on mukamas liian hiljaista. Herään jopa öisin kuulostelemaan tuntuuko liikkeitä vai ei.

Vaikka olen jo ajoittain pystynytkin nauttimaan raskaana olosta nyt viime ajat, pelko siitä, että jotain pahaa voi edelleen tapahtua ei jätä rauhaan. Mutta sitten yritän tolkuttaa itselleni, että kaikki on ollut koko raskauden ajan hyvin pienellä. Huolta ja hätää on ollut vuotojen takia, mutta tarkistuksissa hätää pienellä ei ole ollut kertaakaan. Ehkäpä kaikki taas pyörii mielessä senkin takia, kun viimeisimmästä ultrasta on taas aikaa. Onneksi ensi viikolla päätään taas vilkaisemaan pienen vointia. Pidempää väliä ei kyllä tämä pää kestäisikään ja yksityiselle olisin ajan tilannut jo ollen tietäisi tuon seurantaultran olevan jo viikon päästä.

Toisaalta en edelleenkään voi uskoa, että tänne asti ollaan päästy. Mutta pakko kai se on nyt uskoa ja alkaa todenteolla touhuamaan kotia valmiiksi pientä varten. Kohta kehitän tietysti stressin siitä, että hankintoja vielä uupuu ja kaikki hankitut tavaratkin ovat vielä pitkin pitäjiä.. Milloinhan uskaltaisin turvakaukalon vanhempieni luota säilytyksestä kotiin asti tuoda...?

Toisaalta olo on, että kaikki pitää saada valmiiksi nyt ja heti, mutta jokin vielä jarruttaa. Sentään sain viimein silitettyä ja viikattua äitiyspakkauksen vaatteet lipastoon. Niitä laitellessakin vielä mietin, että ihanko totta tänä vuonna ja melko piankin saisin oman pienen ihanan vauvani niihin pukea?