Ajoin tässä muutama päivä takaperin töistä kotia kohti, kun eteeni kurvasi sivutieltä auto. Jouduin jarruttamaan suhteellisen voimakkaasti, kun ei tämä törttö saanut vauhtiaan kiihtymään, että olisi alta pois ennättänyt. Samalla kiinnitin huomiota siihen, mitä auton katolla kuljetettiin. Siellä oli vanha keinutuoli. Sydäntä kouraisi. Suuttumus, joka ennätti leimahtaa tämän kuskin ajattelemattomasta liikennekäyttäytymisestä vaihtui hetkessä suruun. Muistin taas kuinka olin haaveillut samanlaisen keinutuolin saamisesta omaan olohuoneeseen, jossa sitten olisin istunut ja pienokaistani sylissäni kiikutellut. Sellaisen olisin isovanhemmiltani saanut, mutta emme ehtineet sitä meille asti tuomaan.
Samalla muistin myös hetken, kun istuin sairaalassa synnärillä keinutuolissa ja ajattelin kuinka tämä on ainut kerta kun saan pientä keinuttaa. Sivelin mahaani ja koin suunnatonta surua siitä, että hänestä joudun luopumaan. Surin sitä, että tämä pieni ihminen ei koskaan pääse äitinsä syliin tuutulaulua kuulemaan. Vain kohdussani sain häntä tuudittaa...
On kummallista miten pienet, arkisetkin asiat saavat surun taas vyörymään ylitse kuin hyökyaalto, jonka alle meinaa tukahtua. Melkein piti vetää auto tien sivuun pysäkille, kun kyynelet alkoivat sumentaa näkyvyyttä. Mutta sain ne kuitenkin pakotettua pois ja pystyin jatkamaan matkaa. Kotipihassa kyyneleet aloittivat kuitenkin taas loputtomalta tuntuvan virtauksensa...
Ei päivää, etten miettisi sinua.
Ei päivää, etten tuntisi surua.
Ei päivää, jolloin mikään ei muistuttaisi tästä.
Ei päivää, joka ei muistuttaisi epäreilusta elämästä.
Ei päivää, ei yötä, ei hetkeä,
jolloin en miettisi yhdessä taivallettua retkeä.
Se vain päättyi aivan liian nopeasti,
et päässyt, kulta pieni, kotiin asti.
Jäi vain tyhjä syli, kaipuu.
Sydän hiljaa vaikeroiden, surun alle taas vaipuu.
-Autumnharmony
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kuulisin mielelläni ajatuksia, joita tekstejäni lukiessa mahdollisesti sinulle herää. Kiitos kommentistasi! Asiattomuuksia en julkaise.