Kiitos kun kysyit, mutta ei, en ole raskaana. Enää. *vaivautunut pieni tauko* "Aijaa minäkun aattelin...No voi.. Kuinkas se nyt.." Juu elä aattele. Eläkä kysy. Kun asia ei sinulle kuulu. Tänään teki ensimmäistä kertaa oikeasti mieli huutaa päin näköä eräälle henkilölle, joka ei elämästäni mitään tiedä ja jolle en todellakaan halua elämäntarinaani kertoilla, että pidätkö kuule vaan huolta ihan omista asioistasi. Sanoa, että kiitos kun onnistuit pilaamaan tämänkin niin hyvin alkaneen päivän. On se niin helvetin paljon pyydetty, että edes yhden päivän voisi olla iloinen. Edes YKSI kokonainen päivä! Ja se tuntuu olevan liikaa vaadittu. Vedetään se matto jalkojen alta vaan taas kiitos. Uudestaan ja uudestaan.
Kiitos sinulle, joka pahoitit mieleni.
Kiitos, kun puutuit asiaan, joka sinulle ei kuulu.
Kiitos, kun latelit ne "lohduttavat" fraasit. NE ON KUULTU, kiitos vaan..
Kiitos, kun muistutit tyhjästä kohdusta ja tyhjäksi jääneestä sylistä.
Tiedän, että en omista bikinimallin vartaloa ja tämä joku joskus jostain odotusuutisen tapaistakin kuultuaan saattaa erehtyä luulemaan tätä pömppistäni alustavasti vauvamasuksi. En minäkään jokaiselle puolitutulle mene päätäni aukomaan, vaikka minkälainen maha olisi viime näkemältä ilmaantunut. Ei tulisi mieleenkään! Onnittelen vasta, jos/kun asianomainen itse asian ottaa puheeksi. Ja siinä vaiheessa varsinkin, kun toinen tätä kysyttäessä puhkeaa kyyneliin, kannattaisi ehkä vaihtaa puheenaihetta. Tai niinhän sitä kuvittelisi. Mutta ei, käännetään oikein sitä veistä haavassa. Tungetaan syvemmälle kylkiluiden väliin ja pyöritellään niin että tuntuu. Jatka vaan kyselyjä miten, missä ja milloin ja mitä, sekä selitä heti perään kuinka se kummin kaiman serkun veljen vaimokin sai lapsen, joka selvisi 900g syntymäpainolla ja on nyt niin topakka penska että! Jos tuon piti jotenkin lohduttaa, niin kertoisiko joku, että millähän muotoa olisi pitänyt tuntea oloni paremmaksi?? Että tämä selvisi, mutta meidän lapsi ei? Siis oikeasti.
Tiedän, että "onhan teillä aikaa, te kun olette vielä niiiiin nuoria"-kommentti oli tarkoitettu jälleen kerran lohduttavaksi. Muun muassa tämän siis sain tänäänkin taas kuulla. Tähän asti olen sen yrittänyt niellä, ja vaan nyökytellä, että niin niin joo joo, näinpä. Mutta joskus vielä sanon vastaan. Heitän kauniit käytöstavat ja korrektin puheen nurkkaan ja sanon: Elä sinä v*ttu sano noin! Tuo ei lohduta, vaikka olisin vasta 19:sta! Jos tämä ei onnistu nuorena, niin onko sitä prkle sen paremmat edellytykset muka sitten yli kolmekymppisenä mitä häh? Minä olisin halunnut tämän lapsen! Tämän pienen ihmeen, johon ennätin kiintyä jo siinä hetkessä kun ne kaksi viivaa siihen testiin sain. Kiintyä syvästi katsoessani ensimmäistä ultrakuvaa ja se pohjattoman rakkauden tunne vain vahvistui ensimmäiset potkut tuntiessani! Hänet vietiin meiltä, eikä se vähennä sitä tuskaa vaikka kuinka meillä olisi aikaa saada sata lasta. Me emme saaneet häntä ja toista samanlaista ei enää tule!
Monet ovat tämän saman kommentin sanoneet (ja tulevat varmasti vielä sanomaan), eivätkä tiedä/tajua sen aiheuttavan tällaista vastareaktiota. Enkä tarkoita edellistä tekstiäni pahalla (siksi olenkin tähän asti pitänyt mölyt mahassani), mutta siltä minusta tuntuu. Ja olen ymmärtänyt muiden lastensa menettäneiden blogeja lukiessani, etten ole ainoa. Vaikka järki sen sanoo, että kyllä, aika ei ole se mikä tulee lastenteossa ensimmäisenä vastaan. Mutta itse tämän kokeneena, neuvon vastaavassa tilanteessa olevia kohdatessa jättämään pois kommentit "nuoresta iästä", siitä kuinka "tätä lasta ei vaan oltu tarkoitettu tähän maailmaan", sillä ne todella sattuvat. Vaikka niin ei ehkä ajattelisi. Voihan olla, että jos itse en olisi kahta keskenmenoa kokenut, saattaisin itsekin näitä kyseisiä lohdun sanoja viljellä. Nyt en todellakaan.
<3
VastaaPoista