Surusolmu

Olen avannut sivun kirjoittaakseni ja tuijottanut jo monta kertaa tyhjää tekstikenttää. Ja sulkenut sen tyhjänä. En ole tiennyt mitä sanoa, en tiennyt mitä ajatella. Olo on vain niin tyhjä. Tuntuu, että.. Tai nyt en edes tiedä miltä tuntuu. Olo on hattaraa, pilvimäistä höttöä, mutta tämä pilvi ei todellakaan ole vaaleanpunainen unelma eikä siinä tunnu ole hopeareunoja. Pikemminkin se on sysimusta, vieläkin synkemmillä reunuksilla. Mistään ei oikein saa kiinni. Mikään ei kiinnosta, mikään ei tunnu miltään. Viikonloppuna itkin taas sitä samaa lohdutonta itkua, jota itkin silloin kun tajusin, että raskauteni ei voi jatkua. Etten saa meidän pientä kotiin vietäväksi. Kun todellisuus kaatoi jääkylmää vettä niskaan, uudestaan ja uudestaan. Ajattelin, että tuo tietyn tyyppisen itkun tumma lähde olisi jo ehtynyt, mutta täällä se taas oli. Yhtä voimakkaana kuin ennenkin.

Toveri suru on taas tiukentanut otettaan minusta. Surusolmu. Kuristaa kurkkuani, tukahduttaa jälleen kaiken alleen. Luulin, ettei tällainen enää toistuisi, ainakaan nöin voimakkaana. Olihan jo ollut parempia päiviä. Tänään luin melkein yhdeltä istumalta kaksi lapsen menetystä käsittelevää kirjaa ja yksi keskenmenoa käsittelevä teos on vielä aloittamatta. Kävin ne kirjastosta lainaamassa toissapäivänä. Jotenkin tuntui, etten ole jaksanut keksittyä mihinkään hömppään, vaan halusin saada jotain faktapohjaista luettavaa.

Oli hyödyllistä lukea Taru Hallikaisen, Pikkuveljet eivät ole perhosia- kirja, vaikka en itse täsmälleen samaa olekaan kokenut. Se kosketti minua syvästi ja auttoi ymmärtämään surua itsessään. Kirjassa oli tapahtumien kerronnan lisäksi myös tietoa suremisesta prosessina. Siksi päätin sen lukea. Toinen kirja jonka luin oli Rita Kreulan, Kuvittelenko, vai kuoliko jotain?. Vaikka siinä kerrottiinkin raskauden keskeytyksistä sikiön rakenteellisten poikkeamien vuoksi, halusin sen lukea, sillä siinä paneuduttiin myös itse keskeyttämisprosessiin. Kuinka vanhemmat joutuvat luopumaan jo niin rakkaasta ja kauan kaivatusta. Halusin lukea myös muiden kokemuksista ja millaisia tunteita he ovat läpikäyneet saadessaan tietää, että raskaus pitää keskeyttää. Ja miten heidän elämänsä on mennyt eteenpäin tämän jälkeen. Huomasin, että vaikka meidän tapauksessamme ei ollutkaan kyse rakennepoikkeamista tai muusta itse sikiöön liittyvästä syystä, oli hyvin terapeuttista lukea samoilla viikoilla lapsensa menettäneiden tarinoita. Itkin ja luin. Palasin omaan kokemukseeni, tuohon yöhön, pitkästä aikaa. Se piti kai taas käydä läpi, jotta se olisi helpompi käsittää. Ehkäpä joku päivä tämän kaiken vielä käsitän. Vieläkin tämä kaikki tuntuu välillä niin epätodelliselta. Että tämä ei tapahtunut meille.