Enkö ikinä opi..

Eipä se taaskaan toiminut. Tämä itsensä huijaaminen nimittäin. En sitten tosiaankaan ole vieläkään tähän ikään mennessä oppinut, että sen minkä taakseen jättää vielä edestään löytää.

Olen niin kovasti taas yrittänyt itselleni (ja muillekin) esittää niin hiton hyvin voivaa ja iloista että ihan oksettaa. Ja kuten niin monen monta kertaa ennenkin, kun hetkeksi yrittää työntää murheet piiloon ja lakaista ahdistuksen maton alle vyöryy kaikki taas voimalla päälle. On se vissiin niin väärin yrittää olla kuin "normaalit" ihmiset. Tänään lenkillä ollessa ensimmäisten vaunujen ohitse pääsin vielä ilman sen kummempia tunteita, mutta toisten jälkeen tekikin sitten jo mieli heittäytyä maahan makaamaan ja huutamaan kuin kakara, jolta on viety tikkukaramelli. Kuumat tuskan kyyneleet, jotka ovat odottaneet valloilleen pääsemistään jo monen päivän ajan valuivat loppumatkan ajan. Viha elämää ja sairaalaa ja koko maailmaa kohtaan vyöryi kuin laava voimistuen suorastaan raivoksi. Mieleni teki hajottaa jotain ja aidan takana räksyttävälle koirallekin teki mieli huutaa, että turpa kiinni! Mutta en hajottanut enkä huutanut. Täytyis vissiin ostaa nyrkkeilysäkki näitä hetkiä varten..

Miehelle itkin sitä kuinka totaalisen kyllästynyt olen tähän pahaan oloon. En millään jaksaisi enää olla katkera ja ärsyyntynyt ämmä. En jaksa enkä halua enää olla tällainen. Haluan tavallisen tasaista arkea, enkä tunnekuohujen sekoittamaa päätä. Siksi olen yrittänyt työntää ajatuksia syrjään, jotta sitten kun jaksan taas itkeä ja surra voisin ne tunteet ottaa käsiteltäviksi. Olen itkenyt tänä vuonna niin järkyttävän paljon, etten enää jaksaisi! Mutta eihän se homma niin toimi... Minä niin haluaisin sen ihmisen takaisin, joka olin. Olen niin kateellinen niille, jotka voivat suhtautua keveästi elämään (ja etenkin raskauteen). Olen katkera, etten enää itse koskaan voi olla se huoleton odottaja. Etten voi enää koskaan ajatella asioiden menevän hyvin missään asiassa. Huoletonta minusta ei enää saa tekemälläkään. Koko ajan varautuu pahinpaan, oli kyse sitten asiasta kuin asiasta. Sanoinkin miehelleni, että miten naiivi ihminen joskus voikaan olla. Tämä entinen Autumnharmony uskoi vielä pari vuotta sitten siihen, että elämä menee kuten nuorena haaveilee ja toivoo. Että sitten kun löytää sen oikean ja sitten kun menee naimisiin ja viettää ne ihanat häät, niin tottahan ne pellavapäiset kaksosetkin siihen sitten heti perään saadaan. Helppoa kuin mikä! Ja niinhän se joillekin tuntuu olevankin...

Mieleeni juolahti näissä tunnekuohuissa myös se valitus jonka lähetimme sairaalan toiminnasta. Ei sieltäkään ole kuulunut vielä mitään. Vaikka ahdistaakin jo valmiiksi mitä sieltä vastataan, olen silti niin kärsimätön kun mitään ei ole vielä kuulunut! Ottaa niin päähän! Voisivat nyt saamari jo vastata! Jos sitä vielä viikon malttaisi odotella ja sitten ottaisi puhelua sairaalan suntaan jos mitään ei ole kuulunut.
Tämä tänään purkautunut viha ja turhautuminen kohdistui jälleen sairaalaan ja sen henkilökunnan toimintaan. Ei vaan yhdellä päällä voi ymmärtää miten kaikki voikaan mennä yhden ihmisen kohdalla niin kertakaikkisen päin peetä! Ei ole yhtään hyvää sanottavaa siitä paikasta. Ei pienintäkään asiaa joka olisi hoidettu hyvin. Olenkin monta kertaa ajatellut sitä viimeisintä sairaalareissuani jonkinlaisena vedenjakajana. Ennen sitä oli vielä uhma, että tästähän noustaan ja heti kohta kun kroppa on palautunut uutta yritystä vaan. Mutta nyt... Mielessä kummittelee vain, että ensi kerralla kun menee sitten varmaan henki minultakin.