"Teitä vartenhan täällä ollaan"

Olen tässä viime päivinä nyt enemmän tai vähemmän pohtinut tätä nykytilannetta, joka tuntuu vallitsevan hoitohenkilökunnan keskuudessa. En toki halua yleistää ja varmasti hyvää ja ymmärtävää hoitoakin on vielä olemassa. Olenhan itsekin näitä pieniä valon pilkahduksia muuten niin synkän kokemukseni aikana nähnyt. Onhan sekin tietysti jollain tavalla totta, että helpommin sitä tulee annettua niitä risuja kuin ruusuja. Oli kyse sitten kaupankassasta tai siitä hoitavasta lääkäristä. Tässä ajan kuluessa olen yrittänyt nyt päästä syvemmälle sisään siihen pohdintaan, mikä johtaa tällaiseen kohteluun ja ajatella edes hetkittäin "puolueettomasti". Onko kyseinen ammattikunta ajettu niin ahtaalle, että unohdetaan/ei jakseta enää välittää miksi sitä työtä tehdään? Onneksi poikkeuksiakin vielä on. Tämä yksi ihana kätilö viime vuodelta, josta aiemmin jo mainitsin, ainakin vielä muisti, että potilasta vartenhan siellä töissä ollaan. Kiitos hänelle siitä.

Itsellänikin on tuttavapiirissäni sairaanhoitajia ja ymmärrän kyllä, että pitää olla tietynlainen asennoituminen, että työhön pystyy. Myönnän, että itsestäni ei siihen olisi, noin niin kuin hoidolliselta kannalta. Mutta silti uskallan väittää, ettei se inhimillinen kohtelu toista ihmistä kohtaan ole koulutuksesta tai ammatista riipuvaista. Sen tulee lähteä ihmisestä itsestään. Kuuntelin silmät suurina, kun kuulin erään lääkäriopiskelijan sanomaa pohdintaa siitä, millainen lääkärin tulisi olla. Hän oli mm. kertonut kuinka häntä ihan hävetti, kun häntä oli meinannut itkettää potilaan kuoltua. Vanhempi kollega kun oli vaan kylmästi todennut, että kuollut on. Ja eteenpäin. Tämä opiskelija oli sitten todennut, että hänenkin pitäisi nyt opetella olemaan tuollainen kuin vanhemmat kollegat. Tunteeton ja kylmä. Mutta onko lääkärin ihan oikeasti oltava potilasta kohdatessa se kivikasvoinen ja tunteeton olento? Onko lääkärin todella heitettävä valmistumisen jälkeen inhimillisyys romukoppaan? Ihan kuin lääkäreiltä vaadittaisiin jokin kurssi, että osaa olla mahdollisimman epäinhimillinen, sitten vasta voit olla "oikea" lääkäri. Henkilö jolta tästä kuulin, olikin tälle lääkäriopiskelijalle ihmetellyt, että miksi ihmeessä hänenkin tulisi olla sellainen? Eikö hän voisi olla poikkeus, se empaattinen ja ihmisläheinen lääkäri?

Vaikka olenkin nyt aikalailla keskittynyt nyt tähän kohtelupuoleen, on mielestäni parannettavaa myös halussa tutkia potilasta ja ratkaista hoitoon liittyviä ongelmia. Tällä hetkellä pistää niin vihaksi erään ystäväni puolesta, joka on joutunut myös kokemaan paljon epäasiallista kohtelua ja taistelemaan saadakseen hoitoa. Välillä tuntuu, että diagnooseja tehdään vain, jotta päästään potilaasta eroon. Tai todetaan, että "Ei sulla mikään ole." Miksi nostetaan kädet pystyyn liian helposti? Onko kyse rahasta? Viitseliäisyydestä? Kiireestä? Vai näistä kaikista yhdessä? Tai sitten keskitytään liikaa niihin näkyviin oireisiin, ei niinkään niihin syihin mistä ne johtuvat. Tai jos lääkäri itse on sitä mieltä, ettei osaa asialle enempää tehdä, miksi ei sitten voida ohjata eteenpäin sellaiselle, joka asiasta enemmän tietää? Kun eihän jokainen voi olla asiantuntija kuin omalla erikoistumisalallaan. Eikä yli-ihmisiä olla kukaan. Onko sekin taas jokin arvovalta juttu? Ei voida myöntää kollegalle, että hei en tiedä tästä, hoidatko? Mutta se, että potilaan itsensä pitää aktiivisesti osata etsiä osaavaa ammattilaista saadakseen hoitoa, ei ole minusta oikein. Jokaisella on oikeus saada hoitoa ilman, että hampaat irvessä joutuu oikeuksistaan taistelemaan.

Tuntuu, että hoitoa ei saa, ellei sitä itse vaatimalla vaadi. Pitää myös itse pitää huolta siitä, että kaikki tieto omaa hoitoa koskien myös omaan tietoon tulee. Sinisilmäisyys ja täysi luottamus siihen, että ammattilaiset hoitavat asiat niinkuin kuuluu ei enää kannata. Tästä läksystä ainakin minä sain maksaa kalliit oppirahat. Purematta en ihan kaikkea enää niele. Mutta mitä jos sitä hoitoa ei osaa vaatia, ei pystykään itse pitämään puoliaan? Kuka silloin auttaa? Ja onko todella potilaan tehtävä kyseenalaistaa ja kysyä saamastaan hoidosta. Melkein tuntuu välillä, että itse pitää olla nykylääketieteestä edes jollain tavalla kartalla, että osaa omaan hoitoonsa ne oikeat jutut saada.

En halua tällä tekstillä ketään loukata ja nämä ovat vain pohdintoja omien kokemuksieni perusteella. Enkä perusta ajatuksiani vain viime vuoden tapahtumia pohjalta. On sitä monenmoista koettu ja kuultu lähipiirissä tähän elämään mennessä ennenkin. Tämä viime vuotinen oli vain se pisara, joka oli liikaa. Ja tiedän edelleen, kuten viime tekstissänikin jo mainitsin, että kaikkea ei vaan voi eikä kannata ottaa liian tunteella. Ihan oman jaksamisen takia. Minä jos kuka sen tiedän, niin paljon otan välillä muidenkin murheita kantaakseni, että meinaan unohtaa oman jaksamiseni. Mutta eikö se ole vain inhimillistä jos hoitaja/lääkäri osoittaa edes pienellä eleellä välittävänsä potilaasta? Vai viekö se jollain tavalla hoitajan/lääkärin arvovaltaa ja auktoriteettiä pois? Ei minusta. Ja tuo; "Teitä potilaita vartenhan täällä ollaan", olisi jokaisen ammattikuntaan kuuluvan hyvä pitää mielessään.

Että tällainen avautuminen tähän päivään. Kiitos ja anteeksi.

P.s Eksyin sattumalta tämän urhean naisen blogiin, jossa hän taistelee oman tyttärensä oikeuksien ja hoidon puolesta. Muun muassa tämä teksti sai minut ajattelemaan. Käykääs vilkaisemassa.

"Olikos tämä lapsi edes toivottu?"

Tuohon lauseeseen kiteytän kaiken sen pahan, minkä hoitohenkilökunnan suusta kuulin ja toimet jotka ovat jättäneet ikuisen arven. Joten, kuten jo aikaisemmin lupailin, palaan nyt viimein tarkemmin sairaalan toimintaan ja siihen mikä kaikki mielestäni meni vikaan. Teksti on ollut luonnoksissa jo pitkään. On niin vaikea pukea kaikkea sanoiksi. Mutta ehkä nyt jo saan ajatukseni jäsenneltyä kunnolla ja paremmin tuotua esille, miksi niin tuohtunut olen. Ehkä. Viha ja suuttumus saattaa vieläkin sumentaa ajatustani, mutta kokeillaan. Varoitan jo heti alkuunsa, että saattaa tulla melko yksityiskohtainen ja raadollinen teksti, herkempien kannattaa siis skipata.

Piinahan alkoi jo hyvin varhaisilla raskausviikoilla ja sokeasti luotin siihen, että tottahan ammattilaiset osaavat hoitaa hommansa. Näin jälkikäteen ja epikriisit saatuani, tajusin, että hommahan lähti menemään päin peetä jo aikaisemmin kuin olin osannut ajatella. Olen aikaisemmin kirjoittanut pääpiirteissään "aikajanan" viime kevään tapahtumista tässä postauksessa, (lukuunottamatta komplikaatioiden aiheuttamaa reissua) joten en taida uudestaan tapahtuma-ajankohtia kirjoittaa vaan käsittelen nyt lähinnä sitä miten hoidettiin ja koen hoidon sujuneen.

Luotin tosiaan saamaani hoitoon vielä siihen aamuyöhön asti kun lapsivedet menivät ja elämä mullistui kertaheitolla. Olihan näitä käytöskukkasia lääkäräiden toimesta jo matkan varrella tullut kohdattua, mutta silloin kun uskoin kaiken menevän vielä hyvin, en antanut niiden häiritä. Mutta sitten tuosta toukokuisesta aamuyöstä alkaen alkoikin kasaantua asioita, jotka ovat horjuttaneet luottoani hoitohenkilökuntaa kohtaan iäksi. Aamuhan alkoi siis sillä, kun sain kuulla, että minulla on mahdollinen infektio, joka oli kyllä todettu jo silloin rv 14 otetuista näytteistä, mutta he olivat "unohtaneet" ottaa parinäytteet ja sivuuttaneet koko asian. Kukaan ei ollut viitsinyt lukea koetuloksia ja laboratorion kehoitus uusinta näytteestä oli jätetty huomiotta, saati että tästä olisi sitten potilaalle itselleen kerrottu. Puhumattakaan siitä, että hoito olisi aloitettu heti.. (aikaahan ennätti kulua siis kuusi viikkoa) Kirjoitan siksi mahdollinen, koska sitä ei kuulemma voitu pitää totena ennen kuin parinäytteen tulos olisi tullut. Mutta kylläpä vain tämä mahdollinen infektio vaan paistoi kohtelusta läpi. Tunsin, että minua syyllistettiin, jos ei ihan suoraan niin ainakin välillisesti siitä, että olin jostain tämän infektion itselleni tahallaan hankkinut ja näin itse aiheuttanut keskenmenoni ja lapseni menetyksen. Syyllistäminen jatkui vielä kotiuduttuani, kun yritin kysellä uusia tuloksia. Sain vain kipakan vastauksen; että syö nyt vaan ne antibitootit, eihän se enää sulle ole vaarallinen.. Ja kiirehti lopettamaan puhelua koko ajan. Selvää vastausta oliko minulla todellakin tämä todettu infektio vai ei, ei selvinnyt edes siinä vaiheessa kun jouduin uudelleen komplikaatioiden takia osastolle. Kukaan ei sitä minulle suoraan sanonut missään vaiheessa, vaikka jokaiselta siitä kysyin. Kaikki tuntuivat pesevän kätensä koko sopasta. Asiaa selvästi siis peiteltiin. Olihan sairaala siis tyrinyt, vaikkei tietenkään minulle sitä myöntäneet. Mutta aika epäilyttävää on kun asiasta ei edes suostuttu kanssani puhumaan. Sitä välteltiin ja vähäteltiin ihan viimeiseen saakka. Ainoa, jolta viimein sain suoran vastauksen oli heräämön hoitaja, jolle juttelin toisen kaavintani jälkeen (näistä lisää tuonnempana). Ja tämä oli ainut henkilö joka todella suoraan asian sanoi ja vahvisti asian.

Kun keskenmeno oli saatu käynnistymään lääkkeillä ei hoitajat/kätilöt juurikaan käyneet katsomassa minua tai opastaneet mitä tapahtuu, muutoin kuin laittamassa uudet tabletit paikoilleen. Onneksi mieheni oli ennättänyt luokseni ja tuki kun kivut yltyivät lähes sietämättömiksi. Kun viimein tunsin tarvetta ponnistaa, kesti aikansa ennen kuin kätilö tuli huoneeseen. Taaskaan ei mitään neuvoja, ei tainnut muutenkaan sanoa koko aikana mitään. Tyttö syntyi ja kätilö nosti hänet kaarimaljaan. Tunsin, ettei kohtuni enää supistellut ja istukka ei syntynyt. (Tiedostin nämä asiat itse. Taaskaan mitään ei kätilö sanonut.) Alkoi kauhea mahan runnominen ja aikansa runnottuaan, kätilö sanoi, että halutaanko me vielä nähdä tyttö. Tottakai halusimme. Hän poistui huoneesta kantaen jotain. Tottakai luulimme, että hän kantaisi tyttöämme, jota kävisi siistimässä ja toisi sitten kapaloituna kunnolla nähtäväksi. Mutta ei. Vain hetki ennen kuin kätilö palasi tajusimme, että sängyn päädyssä kaikkien veristen rättien alla oli se kaarimalja jossa tyttömme lepäsi. Ehdin vain varovasti nostaa niitä rättejä ja nähdä tyttömme kauniit kasvot kun kätilö palasi lääkärin kanssa (jonka nimeä en edelleenkään tiedä ja josta ei ole mitään merkintää epikriiseissä), joka muun muassa tokaisi nuo otsikkooni kirjoittamat sanat. Heti perään riuhtoessaan istukkaa irti alkoi saarnata tästä infektiosta ja sanoi mitenkä se on nyt varmasti tämän aiheuttanut. Olo oli niin turta kaikista lääkkeistä ja henkisestä järkytyksestä, etten saanut muuta kuin soperrettua, että en mitenkään ole tietoisesti tätä raskautta vaarantanut ja olisin tehnyt mitä tahansa, jotta olisin toivotun vauvani saanut pitää. Sitten muistankin kätilön taluttaneen minut pesulle ja jatkoi saarnaamista vessassa. Tällä välin tyttö oli viety pois.

Emme saaneet häntä syliin. Emme saaneet koskettaa. Häntä ei kapaloitu meille nähtäväksi. Vaikka päivällä kanssani jutellut kätilö sanoi, että näin toimitaan. Ja olen kuitenkin kuullut, että näin muissa sairaaloissa on toimittu. Mutta ei meidän kohdallamme. Minuun sattuu niin kovin, että meitä ei kohdeltu surevina vanhempina eikä tyttöämme kohdeltu meidän lapsenamme, vaan roskana, joka piti toimittaa pois. (Tämä korostui jotenkin jo siinä, kun ilmoitimme halumme itse haudata hänet. Että eihän sitä kuulemma sellaista yleensä, sairaala hoitaa.) Ei surun valitteluja, ei edes ymmärtävää olan kosketusta. Ei mitään. Ja ironisimmalta tuntuu kätilön lause lääkärille; "Me tässä yhdessä ihasteltiin kymmentä pientä varvasta ja sormea.." Niin kuka ennätti ihastella ja missä välissä? Missä toisessa ulottuvuudessa tämä henkilö oikein eli? Yrittikö vain lääkärille puhella, miten hienosti hän muka oli kanssamme toiminut? paskanmarjat.

Voitte kuvitella järkytykseni aamulla kun heräsin ja kaikki yön tapahtumat vyöryivät mieleeni. Meidän ainutlaatuinen hetkemme pienen tyttäremme kanssa oli iäksi menetetty. Turmeltu satuttavilla lauseilla ja epäkunnioittavalla käytöksellä.

Koska istukka ei ollut irronnut kokonaan ja vuosin verta todella runsaasti lääkärin aamulla minua tutkiessa, minulle päätettiin tehdä kaavinta. "Kun olet jo niin paljon kärsinyt niin, tehdään se kaavinta nyt kuitenkin niin ei tarvitse odottaa että itsestään tyhjenee." Voi kuinka luulinkaan, että tuohon lauseeseen ja siihen toimenpiteeseen olisi kaikki se kauheus loppunut. Mutta jatkoa valitettavasti seurasi. Vaikka sain maidonerityksen estävän lääkkeen (niin, sain kun tajusin kotiin lähtiessäni itse sitä  pilleriä siinä pöydällä ihmetellä, että kuuluisiko ehkä ottaa?), niin jonkin verran hormonit olivat jo ennättäneet aloittaa toimintansa. Ei kiva... Tarvitseeko sanoa enempää?

Pääsin siis kotiin seuraavana päivänä ja ajattelin, että nyt voin aloittaa sekä henkisen että fyysisen toipumiseni. Vuotoja oli vielä kolme viikkoa kaavinnan jälkeen ja olivatkin kyllä vähenemään päin. Kunnes eräänä iltapäivänä. Plumps. Järjetön hyytymä, jonka jälkee verta tuli kuin putouksesta. Soitin sairaalalle, selitin tilanteen ja kysyin kuinka toimia. Kehoittivat vain jäämään kotiin ja odottamaan josko se siitä rauhoittuisi. Odotin tunnin. Mikään side ei pitänyt edes viittä minuuttia ja istuinkin pöntöllä vielä hetken ennen kuin mies sanoi, että nyt muuten mennään. Ei tuo ole enää normaalia. Ja sairaalalle oli kuitenkin se tunnin matka, jona aikana aloin jo voida muutenkin pahoin ja sairaalasta aiemmin saamani paksu side petti ennen kuin pääsimme perille. Piti ihan tiuskaista päivystyksen luukulla, että joko nyt ohjaatte minut eteenpäin tai pääsette siivoamaan verilammikkoa. Aika nopeasti vartija sitten meidät saattoikin ja minnepäs muualle kuin synnärille. Paikkaan johon viimeiseksi olisin halunnut silloin mennä. Kuuntelemaan vastasyntyneiden itkua..

Olen varmaan täällä aiemminkin tästä purpattanut, miten meidät otettiin vastaan; "Oletkos tulossa synnyttämään?" Siis oikeasti. En osannut enää edes sanoa mitään - Mies taisi tilanteen selittää. Sama hoitaja, joka minut oli kolme viikkoa sitten kotiuttanut möläytti tämän. (No joo, ei sitä kai kaikkia voi muistaa, mutta kuitenkin, pahalta tuntui.)Ja tutkimuspöydälle päästyäni ja kätilön tullessa sisään alkoi tämä toinen kertoilla: "Rouva on kolme viikkoa sitten synnyttänyt.." Ja siihen tämä toinen tietysti iloisesti onnittelemaan. No padothan siinä taas aukesivat ja hoitaja yritti nopeasti selittää ettei nyt oikein voinut onnitella. Kätilö pahoitteli aiheuttamaansa mielipahaa ja oli ensimmäinen joka esitti surunvalittelunsa! Tämä kätilö olikin ainut valonpilkahdus koko sairaalassa käyntieni aikana. Hänellä on sydän paikallaan. (Mutta jos yksi niistä kymmenistä minut kohdanneista osasi suhtautua niin kuin potilaaseen ja tilanteeseen kuuluu, ei vielä kauheasti kokonaispisteitä nosta).

Minut tutkinut lääkäri ajatteli, että kuukautiset ne nyt on alkaneet, ei tässä muuta. Mutta ottivat minut kuitenkin sisään (onneksi nyt ei kuitenkaan täsmälleen samaan huoneeseen, mutta viereiseen kylläkin). Aloittivat sitten varmuudeksi antibiootit, jos kyse olisikin tulehduksesta. Antibiooteista sain sitten todella voimakkaan anafylaktisen reaktion ja kerkesin vain ajatella, että tämän naisen päivät olivat nyt luetut. Hoitaja ei jäänyt siis katsomaan tipan laiton jälkeen kuinka käy vaan lähti samantien huoneesta. Onneksi mies oli paikalla ja pystyi hälyttämään apua kun itse en siihen kyennyt. Mies onkin jälkikäteen hirvitellyt, kuinka olisikaan käynyt jos ei olisi ollut paikalla.. Ja hoitava lääkäri olisi kuulemma jatkanut samalla antibiootilla, että eihän se nyt siitä voinut se reaktio tulla. No mistäs sitten sherlock? No onneksi hoitaja ei suostunut tähän ja lääke vaihdettiin. Sitten kun tilanteeni saatiin rauhoittumaan aloitettiin pohdinta mitä minun kanssa nyt pitäisi sitten tehdä. Kun vuoto vain jatkui ja jatkui. Seuraavana päivänä minut sitten taas tutkittiin ja todettiin, että jotainhan tuolla kohdussa vielä on. Ja se "jotain" osoittautui sitten sikiökalvon paloiksi, joita ei ensimmäisessä kaavinnassa oltu poistettu. Kun ei sen vertaiset kuulemma haitanneet. Näin maalaisjärjellä ajateltuna, miten ei muka voi olla haitallista jättää tulehtunutta raskausmateriaalia kohtuun? (Lääkäreiden selittämä "virallinen" syy keskenmenollehan siis oli tulehtuneet sikiökalvot, josta aikainen vedemeno johtui) Ja jos kaavinta tehdään, niin miksi se pitää jättää puolitiehen? Jos kerran ajatuksena koko operaatiolle oli, että ei tarvitsisi odottaa kohdun itsestään tyhjenemistä.. Olisvat nyt edes sitten kertoneet, että siellä jotain vielä on toisin kuin maalaisjärjellä ajateltuna kaavinnan ymmärtää, että siksi se operaatio tehdään ettei sinne mitään jäisi. Ja tietenkin syytettiin kohtuani, joka ei ollut lähtenyt itsestään supistumaan, että näin kävi. Että niinpä taas. Kaiken lisäksi uuden kaavinnan jälkeen menin huonoon kuntoon menetettyäni paljon verta ja jouduinkin sitten ottamaan siirtona lisää. No pitää kai sen verran positiivisestikin tähän vielä yrittää ajatella, etten verenmyrkytystä ennättänyt saada.

Saldona näille reissuille oli siis henkiset ja fyysiset kärsimykset, anafylaktinen shokki, kaksi kohdun kaavintaa kolmen viikon sisällä (yksikin kun on jo riski), ikuiset henkiset arvet, ja luotto saamaani hoitoon mennyt ikuisiksi ajoiksi. Enää en kyseenalaistamatta niele mitään. Ja kaikki pitää näemmä huolehtia itse, että tiedot kaikesta itseä koskevasta saa, eikä se ole automaatio. Niin kuin ennen luulin. Eikä tuo hoitopuolikaan nyt ihan nappiin mielestäni mennyt kun tuohon uusintakaavintaankin jouduin ja unohdettiin aloittaa lääkitys infektion hoitamiseksi. Ja tunne silloin, kun kävin niin tiuhaan siellä tutkittava oli, että menköön kesken jos on mennäkseen. Tiedän vain tunne, mutta minulle tosi...

Itsekin asiakaspalveluammatissa olevana koen, että nyt on tuossa sairaalassa jotain oleellista unohdettu. Tuntuu, että siellä on unohdettu missä/miksi ollaan töissä ja minkälaisista asioista on kyse. Potilaatkin ovat ihmisiä, tuntevia ja ajattelevia. Eivät pelkästään jotain tutkimuskohteita, joista ei tarvitse välittää, sörkitään vaan kuin ei olisi paikalla ollenkaan. Unohdetaan, että miten potilas kohdataan missäkin tilanteessa. Ja sitten jos ei enää edes välitä, on ehkä syytä vaihtaa alaa. Ymmärrän, että jotenkin sitä on itsensä kovetettava ja kaikkea ei voi ottaa liian tunteella. Kiirekin on. Mutta onko se oikeutus tällaiselle kohtelulle ja onko liikaa pyydetty se ymmärtävä kosketus olkapäälle tai pahoittelu menetyksen kohdanneelle? Puhdas inhimillisyys? Tiedän, että se ei enää tyttöä takaisin tuo vaikka kuinka tätä ruotisin. Johtui se sikiökalvojen tulehdus sitten hematoomasta tai infektiosta tai niistä yhdessä, mielestäni kohdallani on tapahtunut hoitovirhe. Jos jätetään hoitamatta hoidettavissa oleva asia ja sivuutetaan se, niin eikö asia silloin näin ole?

Ja nyt jos joku hoitohenkilökuntaan kuuluva/joku muu viisas on siellä nyt vetämässä herneenpalkoa nenään, että mitä oikein napiset siellä, niin korostan, että tämä on minun henkilökohtainen kokemukseni saamastani kohtelusta ja hoidosta. Kohdalleni sattui vain aivan liikaa tunteetonta kohtelua ja kärsimystä näinkin herkän aiheen kuin lapsen menetyksen yhteydessä.

Tästä tuli nyt aika pitkä vuodatus, mutta onpahan nyt kirjoittettu ulos. Toivottavasti joku jaksoi lukea.

Näitä minä mietin

On ollut ihanaa kun aurinko on alkanut jälleen paistamaan ja pidentynyt valoisa aika lupailee jo tulevaa kevättä. Näinpä tuossa kävelylenkillä jo ensimmäiset pajunkissatkin! Työkuviot junnaavat taas paikallaan, työtunteja on nyt todella vähän, mutta en ajatellut niistä sen suurempaa stressiä ottaa. Eiköhän tässä elämässä ole stressattu jo ihan tarpeeksi. Ainoa "huono" puoli siinä, että kun ei ole töissä on aikaa miettiä. Miettiä liikaa. Miettiä mennyttä, miettiä tulevaa. Ja menneellä tarkoitan viime vuoden alkupuolta, kevättä ja alkukesää.. No, johtuen juurikin elettävästä vuodenajasta.

Välillä olen kuin elänyt vuotta 2014 uudelleen. Samankaltaisia asioita tapahtuu ja muistot palaavat vääjäämättä mieleen. Eihän historia vain toista itseään..? Toisaalta pelkään miten tämä alkuvuosi tulee menemään. Kaikkine päivämäärineen ja muistoineen. Ajatuksissa pyörii vain, että viime vuonna oli tähän aikaan sitä ja tätä. Ja silloin tapahtui näin ja näin.. Mutta ehkäpä nämä pelot ja ajatukset johtuvat siitä, että ympyrä on sulkeutumassa. Toukokuussa kun tulee kuluneeksi meidän pienen syntymästä ja kuolemasta tasan vuosi. Ensimmäisen vuodenhan sanotaan olevan se raskain. Ensimmäinen suuren surun vuosipäivä on tulossa. Ja tällä hetkellä se pelottaa.

Tyttö on ollut ajatuksissani taas lähes päivittäin. Hetken kestäneen seesteisen ajanjakson jälkeen, olen taas kerrannut viime vuoden tapahtumia ja käynyt niitä tunteita uudelleen läpi. Se on samalla ollut sekä puhdistavaa, että ahdistavaa. Mutta koen, että nyt minua on todella kuunneltu, ymmärretty. (Siis muidenkin kuin läheisten toimesta.) Olen saanut puhua myös kasvotusten asiasta täysin ulkopuoliselle, joka on ymmärtänyt tuskani vähättelemättä ja auttanut tässä surussa eteenpäin.

Enkelini, vaikka elämässä tapahtuisi mitä, äiti ja isä eivät unohda sinua. Koskaan.

kuva

Mutta viha ja katkeruus saamaamme kohtelua kohtaan ei ole päästänyt otteestaan vieläkään. Muutoin olenkin jo yrittänyt opetella elämään asian kanssa, ettei meidän pieni kotiin asti tullut ja sitä ei muuta mikään. Olen pitkästä aikaa miettinyt taas paljon sairaalassa saamaamme kohtelua. Jos tilanne sairaalassa olisi hoidettu toisin, ja olisin tuntenut tulleeni kohdelluksi tilanteen vaatimalla hienotunteisuudella, ajatukseni voisivat olla tällä hetkellä erilaiset. Nyt kun aikaa on kulunut ja se surun terävin kärki ei enää sumenna ajattelua, olen yrittänyt pohtia tuota sairaalan toimintaa uusilta kanteilta. Mutta. Edelleenkin olen siihen tyytymätön ja siinä määrin vihaan koko paikkaa, että sinne minua ei saa enää menemään mistään hinnasta.

Täällä onkin kysytty tarkennuksia tuosta sairaalan toiminnasta ja ajatuksissani on ollut jo monen monena päivänä kirjoittaa kuvausta siitä uusin, selkeytynein ajatuksin. Asiasta taitaa olla yksi viime vuonna kirjoittamani postaus, joka sisältää asian surun ja ahdistuksen vimmalla kirjoitettuna ja suurpiirteisesti. Ehkäpä jo tällä viikolla saisin viimein aikaiseksi kirjoittaa oman "synnytyskertomukseni" ja muutoinkin miksi olen niin tyrmistynyt sairaalan kohtelusta.

Täällä ollaan

Onkin vierähtänyt taas hyvä tovi siitä kun viimeksi olen saanut aikaiseksi tänne mitään kirjoittaa. Alkuvuosi on ollut aikamoista tunteiden vuoristorataa. Paljon on mahtunut taas yhteen kuukauteen. Iloa, onnea sekä huolta ja murhetta. Melkein taas enemmän kuin yksi pää kestää. Kertoilen ja avaan aihetta lisää kun aika on oikea.

Tällä hetkellä elämä näyttää taas sitä valoisaa puoltaan. Huoli on hieman väistynyt, mutta kolhuja uuden positiivisen elämänasenteen opetteluun ehti jo tulla. Mutta ei kai silti ole vielä myöhäistä yrittää? Rakentaa luottoa siihen, että elämä kantaa ja asioilla on tapana järjestyä. Ja eihän yhdelle ihmiselle anneta enemmän murhetta kuin jaksaa kantaa, eihän?

Helpommin sanottu kuin tehty

Niin, kuten uhosin itselleni, että tänä vuonna yritän opetella jälleen positiivisemman elämänasenteen, ei se ihan niin vain taida käydäkään. Menneisyyden möröt yrittävät pala palalta nakertaa tätä uutta asennettani heikommaksi ja heikommaksi. Olen yrittänyt hakea puheisiini positiivisempaa sävyä ja luottaa tulevaan. Mutta kuitenkin tuolla takaraivossa on se sama tunne, että jos nyt uskallat iloita elämästä niin matto tullaan vetämään taas jalkojen alta ja pudotus tulee olemaan kivulias.

Kuinka kummassa saisin nämä menneisyyden haamut tiehensä? Ääneen uhoaminen ei ainakaan vielä ole tuottanut tulosta ja pelottanut niitä pois. Olen niin kyllästynyt pelkäämään, että jotain pahaa tapahtuu. Mutta vaikka kuinka pyristelen vastaan, jokin pieni ääni yrittää kuiskia, että ähä ähä kohta sitä taas tulee lokaa niskaan ja kunnolla, odotahan vain..

Mutta periksi en aio antaa. Tästä vuodesta tulee parempi kuin edellisestä. Niin sen on nyt mentävä. Muuta vaihtoehtoa en anna, siihen en yksinkertaisesti vain suostu!

Tämä vuosi

Uutta vuotta taivallettu jo muutama päivä ja tänään on viimeinen vapaa ennen kuin palaan taas töihin. Loma meni aivan supernopeasti! Mutta en valita, on kiva palata töihin, vaikka se näin tauon jälkeen taas vähän jännittääkin. Mutta ehkäpä jännitys häviää taas kun pääsee työpaikalle.

Tuntuu hurjalta, että nyt oikeasti eletään jo vuotta 2015. Vuodet tuntuvat vierivän yhä vain kiihtyvässä tahdissa eteenpäin. Mietin tässä yksi päivä kaikkea mitä tänä vuonna tiedän tapahtuvan. On ainakin pikkuveljen rippijuhlat (missä tämä aika oikeesti on mennyt?) Ja ihanan ystäväni häät (Hiiiii, tämä kaaso on jo ihan täpinöissään♡). Että tiedossa on ainakin juhlia ja niiden järjestelyjä. Odotan niin jo tulevaa kesää! Toivottavasti se sujuu paremmissa tunnelmissa kuin viime vuonna.

Uuden vuoden lupauksia en tehnyt, mutta kovasti yritän pyristellä tästä stressaajan luonteestani eroon. Tänä vuonna olen päättänyt yrittää olla itselleni armollisempi ja kaivaa positiivisuuden esiin itsestäni vaikka väkisin. Niin pitkään olen ollut negatiivinen ja ajatellut kaiken pahimman kautta. Tänä vuonna yritän elää hetkessä ja nauttia jokaisesta päivästä. Tänä vuonna yritän pikkuhiljaa vapauttaa itseni tästä kauhuskenaarioita luovasta ja ylireagointiin taipuvaisesta minästäni. Olen päättänyt opetella rakastamaan elämää. Kaikkinensa.

Johanna Kurkela - Minä rakastan elämää

Katsaus vuoteen 2014

Näin vuoden jo vaihduttua, on aika ottaa vielä viimeinen vilkaisu viime vuoteen. Mennyt vuosi oli tähänastisen elämäni rankin, pahin. Kertakaikkisen kamala. Viime vuosi ajoi minut niin henkisesti kuin fyysisestikin niin lujille, että en uskonut edes selviäväni hengissä tämän vuoden puolelle. Jossain vaiheessa kävin niin pohjalla, etten liiemmin tainnut edes välittääkään, selviänkö vai en. Millään ei ollut väliä. Silmäilin tässä kirjoitustaukoni aikana läpi vanhoja tekstejäni. Kysyin itseltäni; Kuka on tuo nainen? En tunnistanut häntä. Tuo masentunut ja katkera ihminen, joka noissa teksteissä puhui. Olinko se todella minä?

Olen monesti miettinyt kaiken tarkoitusta. Ollut kiinni menneessä, liikaakin. Ajatellut mitä voisi olla ja miksi niin ei ole. Mutta kaikki tuo oli käytävä läpi, jotta pääsisin eteenpäin. Ja jollain tasolla tunnen niin tehneenikin. Kun vielä touko-kesäkuussa lähes jokainen aamu alkoi ja ilta päättyi itkulla, tuli ajan myötä myös se aamu kun en enää heti herättyäni puhjennutkaan kyyneliin. Viime vuoteen mahtuu kyyneleitä enemmän kuin olin kuvitellut yhden ihmisen edes pystyvän tuottamaan. Katkeria, kuumia kyyneleitä, jollaisia en ennen ole itkenyt.

Muistikuvani  kuluneesta vuodesta ovat melko hataria. Muistan kirjoittaneeni kaikki tekstit, mutta silti tuntuu kuin lukisin jonkin muun elämästä. En juurikaan muista alku-ja loppukesän tapahtumia viime vuodelta. Mutta elävästi muistan kaikki tunteet joita koin. Näin jälkikäteen ajateltuna minusta todella tuntui kuin olisin ollut jossain valveunessa, painajaisessa joka ei koskaan pääty. Kaikki tuntui lohduttomalta, tulevaisuudella ei tuntunut olevan mitään annettavaa. Vaan kummasti ajan kuluessa alkoikin löytyä asioita, jotka saivat minut jälleen nauramaan. Kuvittelin etten naura enää koskaan. Etten koskaan enää voi olla iloinen. Vaikka aikamoista aaltoliikettä tunteet ja olotilat kuluneen vuoden aikana tekivätkin, on olo kuitenkin koko ajan mennyt pienin askelin kohti parempaa. Vasta tänään sen todella huomasin. Joulukuu, joka ahdisti aluksi niin suunnattoman paljon, toikin mukanaan kummallisen rauhan. Toivottavasti se jaksaa kantaa myös nyt tämän uuden vuoden alkaessa eteenpäin.

Vaikka vuoden vaihtuminen ei surua ja pahaa oloa taianomaisesti pyyhikään mukanaan, koin niin suurta helpotusta kun tuo epäonnen vuosi vaihtui. Selvisin. Ei edelleenkään ole päivääkään, ettenkö miettisi ja ikävöisi meidän pientä. Tarve puhua hänestä  ja mitä jouduimme kokemaan ei ole kadonnut. Mutta jotain on sentään muuttunut. Olen vähitellen löytämässä taas itseni. Elämän ilo alkaa vähitellen pyrkiä synkistä syövereistä pinnalle. Kuvitella, että sen mustan möykyn alta pääseekin pikkuhiljaa nousemaan ja valo alkaa voittaa. Ihan niin kuin vuoden vaihtuessa hiivimme pienen askelin kohti kesää. Päivä päivältä lähemmäs valoa.

Vuosi 2014 toi ja vei mukanaan jotain korvaamatonta ja ainutlaatuista. Rakkaan pienen tyttäremme. Sain katsella vedet silmissä ensimmäistä ultrakuvaa, kokea hänen pienet potkunsa, jutella kasvavalle masulle ja haaveilla vaaleanpunaisia unelmia. Sain kokea jotain, mitä moni ei välttämättä koe koskaan. Olen kiitollinen noista hetkistä, joita sain kokea pienen Enkelimme kanssa. Mutta suru hänen menettämisestään on silti niin suuri, ettei sitä voi käsittää. Viime vuosi antoi meille tyttären, joka vain ei päässyt kotiin äidin ja isän luo. Mutta sydämistämme hän ei koskaan häviä.

Ikuisesti, olet osa minua. Rakas pieni tyttöni. Pieni Enkelimme, äiti rakastaa sinua niin kovin. ♡