Minä ja..

Minä ja vauvanvaunut ei mahduttu samaan ravintolaan.
Minä ja raskausmahat ei mahduttu samalle tapahtuma-alueelle.
Minä ja pikkusöpöperhe ei mahduttu samalle parkkipaikalle.

Vaikka kuinka olen yrittänyt opetella, ihan sama-asennetta, on se välillä todella hankalaa. Välillä voisi vain heittäytyä lattialle huutamaan tai muuten järjestää kohtauksen. Huutaa vaunuillaan tieni tukkivalle perheelle, että painutteko just sinne niin pääsen omaan autooni!? Mutta elkää pelätkö, en ihan niin sekaisin vielä ole. Tyydyn vain nurisemaan itsekseni ja yritän niiiin kovasti hokea, ettei kaikki tuo ole minulta pois. Mutta tällä hetkellä minulla on vain niin kova ikävä omaa raskausmahaani ja pientä tytärtämme. Lasketunajan lähestyminen varmaan puskee päälle. Kun koko ajan miettii, että nyt olisi tuollaista ja nyt olisi näin. Ja sitten olisi sitä ja sitten olisi tätä.. Vaan kun ei ole..

Ja tällä hetkellä vauvan kaipuu on vain niin kova. Haluaisin silitellä omaa mahaani ja tuntea pienen potkut. Haluaisin ostaa söpöjä vaatteita omalle murulleni. Viime aikoina olen käynyt paljonkin pohdiskelua siitä, että vaikka kuinka haluaisin olla raskaana vaikka tällä sekunnilla, niin olisinko vielä valmis? Lähinnä valmis kohtaamaan uusia murheita. Sitä, että jos kävisi uudestaan jotain pahaa. Vaikka kuinka yritän luoda itselleni uskoa, että vielä tähänkin talouteen oma pikkuinen saadaan, pelko kaiken menettämisestä ja epäonnistumisesta ei jätä varmasti koskaan rauhaan.

Tällaista tänne

Nyt ei oikein irronnut nasevaa otsikkoa, anteeksi. Viime päivät ovat menneet hujauksessa. Mutta onpahan kerennyt karttua jotain kirjoitettavaa. Matkustin siskoni luokse muutamaksi päiväksi kylään ja samalla näin myös ihania ystäviäni. Vaikka tuli taas enemmän ja vähemmän avauduttua kaikesta mikä mielessä velloo, sain myös osittain osan sitä vanhaa itseäni esiin mikrosekunneiksi. En koko ajan ajatellut lapsettomuutta. En menetystämme enkä maailman epäreiluutta. Kiitos ihanat, kun aina kuuntelette, vaikka jauhaisin samat asiat tuhannen ja yhden kerran.

Vaikka vauvamaha kahvilassa, rattaat kävelykadulla ja vauvan itku ravintolassa saivat palan nousemaan kurkkuun ja sen tutun sisuskalut nurin kääntävän tunteen palaamaan, onnistuin pitämään ne kurissa. Tiedostin niiden palaamisen, mutta opettelen elämään niiden kanssa. Ehkä ne tulevat kerta kerralta lievemmin esiin ja häviät joskus kokonaan.

Kuten jo aiemmin hehkutin, reissuni perimmäinen tarkoitus oli mennä katsomaan ystävälleni hääpukua. Voi että ystäväni näytti niiiiin kauniilta eräässä puvussa josta tuli ykkössuosikki! Suosikki oli kylläkin ihan päinvastainen kuin mitä menimme hakemaan. Hyvä osoitus siitä, että mielikuvat eivät välttämättä vastaakaan aina lopullista tulosta. Ystäväni näytti upealta morsimelta ja tämä kaaso tirautti jo pienet itkut sovituksessa. Mitenhän itse hääjuhlassa käy? Tuskin ilon kyyneliltä tullaan säästymään. Ja toiselle sovituskierrokselle päästään parin viikon päästä! En malta odottaa :)

Mutta niin, kuten kaiken kivan pitää joskus päättyä, näiden mukavien päivien päätteeksi kotona odotti (toivottavasti) viimeinen lasku sairaalasta.. Ja armoton ketutus ja paha mieli oli täällä taas. Että näin.

Uusia tuulia

Välillä pitää kertoilla myös iloisia uutisia kaiken tämän synkistelyn keskellä. Pääsen tällä viikolla rakkaan ystäväni kanssa katsomaan hänelle hääpukua! Olen pakahtua ilosta hänen puolestaan. Ja sain kunnian toimia myös tälle ihanaiselle morsiamelle kaasona. Siitä asti kun sain kuulla tämän ilouutisen, olen tutkinut erilaisia hääblogeja ja aloittanut jo häähössötyksen. Olen jo nyt lukenut enemmän hääblogeja,  kuin ikinä omia häitä suunnitellessa. Tämä on ollut myös ihana tapa paeta omia synkkiä ajatuksia.

Eivätkä ilon aiheet tähän pääty. Nyt uskallan jo sanoa, että rakas mieheni sai työpaikan toiselta paikkakunnalta ja olemme jo löytäneet sieltä ihanan asunnonkin. Muutto olisi siis edessä. Odotan innoissani sitä, että pääsemme uuteen kotiin. En malttaisi odottaa muuttopäivää. Vaikka muutto on stressaavaa, on se myös mahdollisuus uudelle alulle. Ja sitä me todella tarvitsemme. Toivottavasti tulevaisuus olisi valoisampi kuin alkuvuosi. Vaikka tämän vuoden koettelemukset eivät minnekään katoa, ehkä maiseman vaihdos tarjoaa helpotusta edes hetkittäin.

Pakkaaminenkin on jo aloitettu, eipähän tule ainakaan kiire. Nyt on myös mainio tilaisuus luopua turhasta tavarasta ja uudistaa myös vaatekaapin sisältöä. Kolme kassillista vaatetta odottaakin jo viemistä keräykseen. Kaikkea turhaa sitä on tullut säilöttyä näihin nurkkiin. Huomaan miten sitä on ollut ollut jotenkin niin kiintynyt turhaankin tavaraan. Mutta nyt aioin pistää tavaraa kiertoon rankalla kädellä. Tästä alkakoon matka kohti uutta.

Ristiäisblues

Eilenpä ne sitten oli. Ristiäiset. Hyvin jaksoin tsempata itse kinkerit, katsella hymyileviä naamoja, poseerata vauva sylissä kuvissa ja ihastella muiden mukana. Mutta illalla tuli sitten se odotettu romahdus. Itkin silmät turvoksiin ja henkisen pahoinvoinnin myötä seurasi myös fyysinen pahoinvointi.

Minulla piti olla iso maha, jota esitellä tämän lapsen kastejuhlassa. Oman lapsen ristiäiset piti olla tänä vuonna. Mutta niin ei ollut ja niin ei tapahdu. Hetki piti nieleskellä, kun pappi alkoi lukea samaa raamatun tekstiä kuin pappi oli meidän tytön hautajaisissa lukenut. Ajatukset piti siirtää sillä sekunnilla muualle. Muuten en olisi kestänyt. Illalla tuli sitten se olo korkojen kera takaisin. Eikä tämäkään päivä ole ollut yhtään helpompi. Pahempi pikemminkin.

Eniten pistää vihaksi se, että tuntui kuin tämä pariskunta ei tajuaisi onnea mikä heidät on kohdannut. Edelleenkään talossa ei näkynyt vauvan saapuminen juuri mitenkään. Muutoin kuin sillä, että vauva oli paikalla ja vaunut eteisessä. Siinäpä se. Ja se mikä olisi tavallisesti ehkä vain hieman ihmetyttänyt, tuntui nyt todella väärältä. Lapsen isä oli pukeutunut  verkkareihin verrattaviin lökähousuihin ja t-paitaan! Jos ei ole kastetilaisuus heidän mielestään tumman puvun arvoinen niin olisi nyt edes farkut ja kauluspaidan päälleen laittanut. Arvatkaa, oliko itsellä juhlamekossa ja hiukset laitettuna vähän ylipukeutunut olo kenties? Kyse on kuitenkin lapsen ensimmäisestä tärkeästä juhlasta! Mutta mikäpä minä tietysti olen arvostelemaan. Kukin tyylillään..

Voihan värssy

Olen etsiskellyt tässä jo muutaman tunnin sopivaa runoa kummilapsemme kastekorttiin. Ei oma runosuoni nyt oikein pulppua, niin pitää etsiä jo jonkun toisen runoilema. Mutta mitä siihen kirjoittaisin? Ei tunnu mikään nyt oikein kolahtavan.. Ja kastejuhla on jo huomenna! Lusikkakin on kaivertamatta, mutta en ole ennättänyt sitä mihinkään viedä. Eipä ole kaikki tiedotkaan vielä tiedossani, joten taidan sanoa, että vievät lusikan jonnekin kaiverrutettavaksi ja maksan sen sitten. Toisaalta ärsyttää jättää asia puolivalmiiksi, mutta ei nyt oikein enää mahda mitään...

Ja niin. Itkuhan se taas tuli, kun löysin kasterunojen joukosta runoja myös siitä, miten onnelliset vanhemmat hehkuttavat pienen lapsensa syntymää. Tällä hetkellä minuun vain sattuu. Ilo ja onni kummeudesta on tänään taas jossain sisimpäni syövereissä eikä tahdo päästä pintaan.. "Ilon kautta vaan..." sanoi eräs henkilö minulle. Yritän. Ihan tosissani yritän. Tänään taas en vain siihen pysty.

Loma

Tuolla jo aiemminen mainitsemani lyhyt lomareissu on nyt heitetty ja todella mukavaa oli. Tuli käveltyä jalat kipeiksi kaupungin katuja pitkin nähtävyyksiä katsellen ja rahat tuli tuhlattua tuliaisiin ja tarttuihan sieltä jotain myös itselle mukaan. Löysin aivan ihanan laukun ja muutamia vaatteita. Söimme hyvin ja naurettiin. Käytiin erilaisissa kahviloissa ja herkuteltiin. Siis todellista laatuaikaa siskon ja äidin kanssa. Kiitos kun jaksoitte järjestää tämän reissun ja veitte ihmisten ilmoille ♥

Ajatusten aamiaisella

Mutta niin, kuten arvata saattaa, pääasiassa vaikka pystyinkin ottamaan rennosti ja hetkittäin nollaamaan aivoja eihän niitä kuitenkaan päältä pois saanut. Koska kyseessähän olen minä! Joka aamu aamupalalla mietin, että tätäkään en voisi syödä jos olisin raskaana tai aina kun katsoin ravintolan menua ajattelin, että huolettomasti saan nyt syödä sitä ja tätä. Vai saanko? Vaikuttavatko nämä valintani vielä tulevaisuudessa? Voinko nyt saada jonkin pöpön mikä pilaa kaiken myös mahdollisessa seuraavassa raskaudessa? Tiedän, että ajattelen liikaa. Pelkään olemattomia ja ylireagoin. Mutta hei, se olen minä ja sen asian kanssa on elettävä. Vaikka kuinka olisi lomalla ei saa lomaa omilta ajatuksiltaan.

Koko matkan mielessä oli myös tulevat ristiäiset. Ja ristiäislahja. Pohdin ja mietin. Väänsin ja käänsin. Mitä ihmettä ostaisin kun tuntuu niin vaikealta ajatellakaan koko asiaa? Ensin olin jo päättänyt etten mitään kummilusikoita hommaa ja löysin kauniin kehyksen, jonka päätin jo antaa. Mutta eihän se ajatus siitä lusikasta minnekään kadonnut ja sellainenkin sieltä sitten mukaan lähti. Nyt sitten pitäisi vielä selvitä kunnialla niistä itse kinkereistä. Tunteet heiluvat edelleen laidasta laitaan, mutta kai tästä jotenkin hengissä selvitään.. Äsken muokkasin mekkoa, jonka aion ristiäisiin laittaa. Uutta en nyt ostanut, kun toimiva löytyi kaapista. Mekon ompelu sai koko ristiäiset tuntumaan taas entistä todellisemmalta.

Tänään miehelleni sanoin, että miksi ihmeessä olen yrittänyt koko ajan olla niin kuin en olisikaan. Ihan kuin minulla ei saisi olla näitä negatiivisiakin tunteita. Vasta vähän aikaa sitten käymäni keskustelu erään ystäväni kanssa, joka on sanoisinko olosuhteiden pakosta lapseton, herätti minut ajattelemaan. Jos tämä henkilö reagoi näin voimakkaasti yhteisen ystävämme lapsen syntymään, miksi minulla ei olisi oikeutta näihin tunteisiin? Minä kuitenkin olen lapseni menettänyt, eikä sitä mikään pyyhi hetkessä pois. Jos tämä ystäväni vauvakuumeensa kourissa ei pysty edes näkemään tämän yhteisen ystävämme lasta, miksi minun pitää näytellä vahvaa? Miksi minun täytyy ajattella aina muita ennen itseäni? Sisäänrakennettua kaavaa on kai niin hankala enää murtaa.