Elefantin karkoitus (mission completed)

Kävin eilen tapaamassa ystävääni ja kummilastamme yli kuukauden tauon jälkeen. Pala kurkussa ajelin kohti heidän kotiaan, tuntui pitkästä aikaa vaikealta ajatus pienen vauvan näkemisestä. Olin jo pitkään käynyt kamppailua itseni kanssa, että saisin kerrottua miltä tämä kummeus oikeastaan tuntuu. Mutta tunsin, että se oli tehtävä. Nyt. Ei enää yhtään vitkutteluja. En jaksanut enää katsella tätä isoa mustanpuhuvaa elefanttia olohuoneessa, jonka kaikki varmasti näkivät ja tiesivät sen olemassa olon, mutta eivät uskaltaneet mitään siitä sanoa. Niinpä oli aika nostaa asia pöydälle.

Sydämeni tuntui jättävän lyöntejä väliin ja kyyneleet kohosivat silmiini jo ennen kuin sain suuni avattua. Olin jälleen kerran jäätyä. Miksi jännitän tämän sanomista niin h*lvetin paljon? Tuttu ihminen ja hyvä ystävä jo monen, monen vuoden takaa. Miksi? Mutta viimein sain itseni koottua ja annoin kaiken tulla. Kerroin, että vaikka lupauduimme kummeiksi, ei tämä tie ole ollut helppo valinta. Mutta lupaus on lupaus. Sitä ei ihan helpolla rikota. Purin viime kuukausina omassa päässäni velloneet ajatukset ja jäin odottamaan vastausta. Ystäväni katsoi minuun hyväksyvästi ja sanoi aavistaneensa kaikki sanomani asiat. Sanoi, että ymmärtää täysin tunteemme ja ei meitä siitä soimaa. Hän sanoi, että on todella hyvillään ja otettu siitä, että kaikesta huolimatta pidimme lupauksemme rueta kummeiksi ja voimme osallistua lapsen elämään ihan oman vointimme ja kykymme mukaan. Olin todella huojentunut. Maailma ei räjähtänyt, ystävyytemme ei loppunut, mikään ei siis muuttunut. Tai no, muuttui. Nyt on taas helpompi hengittää. Nyt on taas astetta helpompi vaikean paikan tullen sanoa miten asiat on.

Tämä "episodi" (omassa mielessäni kun se on tuntunut joltain ylimaalliselta asialta) on opettanut minua tuntemaan itseni ja toimintatapaani kriisi- ja ongelmatilanteissa paremmin. Menen helposti lukkoon vaikeiden asioiden edessä. Omassa päässäni alitajuisesti pyrin pitämään mielummin sen kaiken "paskan" tässä lähellä kuin jakaisin sitä ympärilleni. Tajuan nyt, että toimin välillä todella tyhmästi vaikka yritän niin kovasti toimia oikein. Lopulta kun siinä kuitenkin käy niin, että toimiessani "oikein" teen vain hallaa itselleni ja pahimmassa tapauksessa jollekin läheiselle. Tahtomattani ja sitä tajuamatta. Mutta nyt olen läksyni oppinut. Note to myself: Asioista voi ja SAA puhua. Pitäisi vaan minunkin se muistaa, että kukaan ei ole vielä tänäkään päivänä tiettävästi totuuden kuulemiseen tai sen sanomiseen kuollut.

Pakoon et pääse, et piiloonkaan

Viime viikolla olin jotenkin enemmän tai vähemmän lamaantuneessa mielentilassa. En oikein saanut mitään aikaiseksi. En tännekään saanut aikaiseksi kirjoittaa mitään. Odotin vain viikonloppua ja miehen pitkää viikonloppuvapaata. Odotin sitä kuin kuuta nousevaa, sillä olimme ajatelleet, että lähdemme tekemään jonkin pienen viikonloppureissun. Ei tosin oltu vielä lähtöpäivän aamunakaan päätetty, että minne suunnistetaan. Kertoo hyvin siitä, että nykyään sitä elää jotenkin niin hetkessä, minuutti, tunti ja päivä kerrallaan, ettei tunnu osaavan mitään päätöksiä tehdä mihinkään suuntaan. Tulevaisuuden suunnitelmien tekeminen, ja usko niiden totetumisesta kun on ainakin minulla kokenut hienoisen inflaation. Turha suunnitella mitään (oli sitten iso tai pieni asia), kun pieleen menee kuitenkin. Ai niin mikä positiivinen ajattelu? En kai enää omista sellaista taitoa.. Mutta kai sen voi saada vielä takaisin? Voihan...?

Aikamme jahkattuamme, päätimme sitten suunnata kylpylään rentoutumaan. Reissuun lähtö oli kyllä hyvä päätös, vaikka eihän se reissu pelkästään yhtä kuhertelua ollut. Vaikka sitä kuinka yrittää jättää tätä surun mukanaan tuomaa painolastia ynnä muita lieveilmiöitä kotiovella lukkojen taa, ja lähteä "lomalle" omista ajatuksistaan, löytää ne pirulaiset matkankin taa. Mutta en ole sitä mieltä, että reissumme olisi ollut pilalla tai huono, vaikka "huonompia" hetkiä sekaan mahtuikin.

Kotiintulo matkalla keskustelimmekin sitten siitä, että kumpikin oli ehkä lähtiessä ajatellut, että no niin nyt, nyt mennään ja ollaan kuin ei oltaskaan! Ei mitään vetistelyjä eikä murehtimisia. Nyt vaan ollaan, että ui tui tui kun on mukavaa, vailla huolen häivää! Kumpikin kyllä kokemuksesta tiesi, että eihän se tietenkään niin mene. Yrittäähän aina saa.Mutta kuten jo aikaisemmin tuolla sanoin, ei reissu mennyt ollenkaan pilalle. Vaikka päätavoite olikin rentoutua, nauttia vain toisen seurasta ja olla "niin kuin ennen", totesimme, että yhtälailla parisuhteen huoltoahan se kipeistä ja surullisista asioista puhuminenkin on. Ei se katso aikaa eikä paikkaa, milloin sitä täytyy päästä purkamaan. Ja olenkin tyytyväinen siihen, että osa lomasta meni asioita puidessa. Nyt kun siihen oli hyvä mahdollisuus. Kun todellakin oli aikaa vain keskittyä toiseen, ilman häiriötekijöitä. Pitkästä aikaa avautui taas uusia näkökulmia ja keskinäinen ymmärtäminen parani entisestään. Summattuani reissun tapahtumia mielessäni, viivan alle jäi saldoksi, että oli todella mitä ihanin reissu. Ja reissu vain todisti taas sen, että erilleen ei kaikki tämä ole repinyt vaan pikemmikin sitonut entistä tiukemmin meidät yhteen. On minulla niin ihana ja rakastava mies <3

Se vaan on minun hyväksyttävä, että näin menee tämä elämä nykyään, onni ja suru kulkevat vierelläni. Tällä hetkellä ne vain kamppailevat lähes päivittäin ja jopa monta kertaa saman päivän aikana huomiostani ja suru ottaa yleensä niskalenkin pienistäkin ilon poikasista ja tukahduttaa ne. Ehkäpä joskus tulee vielä se päivä, kun toinen ei jyrääkään enää toistaan niin säälimättömästi alleen vaan ne ovat yhdenvertaiset. Kulkevat käsikädessä ja ymmärtävät toinen toisiaan. Silloin kun ne ovat jälleen tasapainossa, olen minäkin taas pikkaisen eheämpi.

Ammattiahdistuja

Sanotaan, että on olemassa näitä "ammattiloukkaantujia", joille ei ennätä kissaa sanoa kun on metrinen herneenpalko jo niin syvällä nokassa, ettei ole tosikaan. Itse luokittelisin itseni pikemmikin nykyään "ammattiahdistujaksi". Ahdistun milloin mistäkin. Syksy ahdistaa, pimeys ahdistaa ja joka kerta kun mies katoaa pihapiiristä töihin, alkaa ahdistaa. Mitä jos hänelle sattuu jotain pahaa? Sydän jättää lyönnin välistä joka kerta kun oudosta numerosta soitetaan. Joka kerta millisekunnin mielessä käväisee ajatus, että hänelle tai jollekin muulle läheiselle on sattunut jotain kamalaa. Yhdeksän kertaa kymmenestä se on kyllä puhelinmyyjä joka soittaa ja järkikin sen sanoo, ettei kannattaisi aina pelätä pahinta. Mutta menetyksen pelko vaanii isohampaisena peikkona nurkan takana. Ja pomppaa esiin kun sitä vähiten odottaa. Pikkuisemme menetyksen jälkeen olen ollut entistä enemmän kiinni miehessäni ja pelko hänenkin menettämisestään on vahva. Pelkään, että kaikki minulle rakas viedään minulta pois.

Tuleva joulukin ahdistaa jo nyt. Eilen palasi mieleeni eräs hetki lopputalvelta jolloin odotusaikanani lueskelimme yhdessä netistä artikkeleita ja mieheni luki silloin erään artikkelin otsikon vahingossa väärin. Artikkelin otsikko oli oikeasti Ensimmäinen joulu perheenä, mutta mieheni luki sen ensimmäinen joulu on perseestä.  Silloin tälle lukuvirheelle naureskelimme, mutta nyt ei enää naurata. Nyt asia voi hyvinkin olla näin. Tänä vuonna on ensimmäinen joulu ilman pientämme.

Pitää tunnustaa, että olen minäkin nykyään hieman herkkänahkaisempi ihmisten joillekin kommenteille, mutta ammattiloukkaantujaksi en vielä tunnustaudu. Eilen hieman möksähdin mieheni eräälle sukulaiselle (tuskin hän sitä kyllä huomasi) kun puhuimme tulevasta joulusta ja mahdollisesta työnteosta pyhäpäivinä. Hän kun kommentoi siihen, että hyvinhän mieheni joutaa olemaan vaikka töissä kun eihän teillä noita pieniä lapsiakaan ole. Niin joo, sattuneesta syystä ei tänäkään vuonna ole... Ihan viattomaksi tarkoitettu kommentti, tiedän, mutta ei voi kieltääkään, kyllä se vaan kirpaisi. Muistutus taas siitä, mitä ei tullut, mitä ei ole.

Taivas kaartuu ylle maan,
syystuulet pilvillä leikkii.
Voi kuinka pientämme kaipaankaan...

Surusolmu

Olen avannut sivun kirjoittaakseni ja tuijottanut jo monta kertaa tyhjää tekstikenttää. Ja sulkenut sen tyhjänä. En ole tiennyt mitä sanoa, en tiennyt mitä ajatella. Olo on vain niin tyhjä. Tuntuu, että.. Tai nyt en edes tiedä miltä tuntuu. Olo on hattaraa, pilvimäistä höttöä, mutta tämä pilvi ei todellakaan ole vaaleanpunainen unelma eikä siinä tunnu ole hopeareunoja. Pikemminkin se on sysimusta, vieläkin synkemmillä reunuksilla. Mistään ei oikein saa kiinni. Mikään ei kiinnosta, mikään ei tunnu miltään. Viikonloppuna itkin taas sitä samaa lohdutonta itkua, jota itkin silloin kun tajusin, että raskauteni ei voi jatkua. Etten saa meidän pientä kotiin vietäväksi. Kun todellisuus kaatoi jääkylmää vettä niskaan, uudestaan ja uudestaan. Ajattelin, että tuo tietyn tyyppisen itkun tumma lähde olisi jo ehtynyt, mutta täällä se taas oli. Yhtä voimakkaana kuin ennenkin.

Toveri suru on taas tiukentanut otettaan minusta. Surusolmu. Kuristaa kurkkuani, tukahduttaa jälleen kaiken alleen. Luulin, ettei tällainen enää toistuisi, ainakaan nöin voimakkaana. Olihan jo ollut parempia päiviä. Tänään luin melkein yhdeltä istumalta kaksi lapsen menetystä käsittelevää kirjaa ja yksi keskenmenoa käsittelevä teos on vielä aloittamatta. Kävin ne kirjastosta lainaamassa toissapäivänä. Jotenkin tuntui, etten ole jaksanut keksittyä mihinkään hömppään, vaan halusin saada jotain faktapohjaista luettavaa.

Oli hyödyllistä lukea Taru Hallikaisen, Pikkuveljet eivät ole perhosia- kirja, vaikka en itse täsmälleen samaa olekaan kokenut. Se kosketti minua syvästi ja auttoi ymmärtämään surua itsessään. Kirjassa oli tapahtumien kerronnan lisäksi myös tietoa suremisesta prosessina. Siksi päätin sen lukea. Toinen kirja jonka luin oli Rita Kreulan, Kuvittelenko, vai kuoliko jotain?. Vaikka siinä kerrottiinkin raskauden keskeytyksistä sikiön rakenteellisten poikkeamien vuoksi, halusin sen lukea, sillä siinä paneuduttiin myös itse keskeyttämisprosessiin. Kuinka vanhemmat joutuvat luopumaan jo niin rakkaasta ja kauan kaivatusta. Halusin lukea myös muiden kokemuksista ja millaisia tunteita he ovat läpikäyneet saadessaan tietää, että raskaus pitää keskeyttää. Ja miten heidän elämänsä on mennyt eteenpäin tämän jälkeen. Huomasin, että vaikka meidän tapauksessamme ei ollutkaan kyse rakennepoikkeamista tai muusta itse sikiöön liittyvästä syystä, oli hyvin terapeuttista lukea samoilla viikoilla lapsensa menettäneiden tarinoita. Itkin ja luin. Palasin omaan kokemukseeni, tuohon yöhön, pitkästä aikaa. Se piti kai taas käydä läpi, jotta se olisi helpompi käsittää. Ehkäpä joku päivä tämän kaiken vielä käsitän. Vieläkin tämä kaikki tuntuu välillä niin epätodelliselta. Että tämä ei tapahtunut meille.

Poissa, vaan ei unohdettu..

Laskettuaika tuli ja meni. Syli vain on edelleen tyhjä...

Liian avoin?

Olen tässä jo päivänä muutamana pohtinut erästä asiaa. Olen aika avoimesti puhunut asioista joita on tapahtunut, miltä minusta milloinkin tuntuu jne. (Ai mikä estottomuus, ei ole enää vähään aikaan näkynyt) Ja toisaalta hyvä niin, sillä se on auttanut minua paljon eteenpäin tämän kaiken kestämisessä. Minulla on ja on ollut kauhea tarve puhua. Onhan tietysti paljon myös asioita, joita en kerro vieläkään muille kuin miehelleni. Myönnän, että tänne blogiin on tullut myös kirjoitettua paljon ja melko suodattamatta. Tiedän, että myös moni ystäväni lukee ainakin silloin tällöin tekstejäni, itsehän olen heille tämän blogini linkin jakanut.

Mutta olen nyt miettinyt sitä, rajoittaako se kirjoittamistani? Vastaus on, että joskus kyllä. En haluaisi "rikkoa" mielikuvaa siitä, millainen heidän mielestään olen. Sitä millaisena he ovat minut nähneet. (Se tosin taitaa kyllä olla jo myöhäistä..?) Mutta olen yrittänyt ajatella, etten anna sen häiritä. Minä nyt olen tällainen kuin olen. Kaikkine tunteineni, virheineni. Toivottavasti he kestävät sen.

Joten, te kaikki rakkaat siellä ruudun takana. Toivon, että ymmärrätte, että olen edelleen pohjimmiltani (vaikka en enää ehkä täysin) se sama ihminen, johon olette kasvokkain tutustuneet. Tämä ihminen joka täällä kirjoittaa, on vain välillä niin rikki ja eksyksissä, ettei ole itsekään itseään tunnistaa. Tekstieni tarkoitus ei ole koskaan loukata tai pahoittaa kenenkään mieltä. Joten toivoisin, että kun kohtaamme tai puhumme puhelimessa yms., kerrotte jos haluatte jostain blogissani kirjoittamastani asiasta keskustella. On myös täysin ok, ettemme ikinä keskustele blogini sisällöstä. Ja minulle voi kyllä sanoa, jos juttuni alkavat pursuta korvista, en loukkaannu. (Välillä ihan hävettää, kuinka paljon puhun lapsettomuudesta, yms. ja pyydän anteeksi) Tavoitteenanihan tämän blogin aloitukselle oli se, että säästäisin kanssaihmisiä jutuiltani, mutta hups.. Saatoin epäonnistua.

Tyhjyyttä täynnä ja angstausvaroitus

Olo on tällä hetkellä taas melko tyhjä. Sateinen sää ei yhtään auta tähän olotilaan. Tällä viikolla olen nähnyt joka yö unta, että meillä on vauva. Viime yönä vauvoja oli jopa kaksi. Unissa tunnelma on onnellinen ja paijaan pikkuisia. Sitten herätyskello repii taas tähän todellisuuteen takaisin. Itkettää ja masentaa. Miksi meidän vauva ei saanut tulla kotiin äidin ja isän luo? Miksi? Miksi? MIKSI!?

Kuntoilusuunnitelmakin meinaa kariutua, kun voisi taas pupeltaa kaikkea mitä kiinni saa. Suklaata menisi nyt levytolkulla, jos olisin sitä kaappiin hommannut. Onneksi nyt ei ole kauppaa ihan niin lähellä kuin ennen. Täytyy sentään vähän reippailla ja nähdä vaivaa sen levyn saamiseksi. Missä pirussa se aurinko nyt on? Sitä tarvittaisiin tänään... Ja tunnustetaanpa nyt vielä tähän väliin, että kidutin itseäni katsomalla Raskaana ja rappiolla-sarjaa. Ja niin taas oli kateus- ja ärsytysmittari tulipunaisella. Kyllä kaikki tuommoiset raskautuu ja kaikki menee enemmän kuin hyvin. Itse kun teki kaikkensa vauvan hyvinvoinnin eteen ja silti tuli turpaan ja lujaa. Tämä viikko on jälleen ollut yhtä tunteiden vuoristorataa. Sen tekee todennäköisesti tämä ajankohta. Tämä kuukausi. Tämä syksy, jonka piti olla jotain aivan muuta..