Sanotaan, että on olemassa näitä "ammattiloukkaantujia", joille ei ennätä kissaa sanoa kun on metrinen herneenpalko jo niin syvällä nokassa, ettei ole tosikaan. Itse luokittelisin itseni pikemmikin nykyään "ammattiahdistujaksi". Ahdistun milloin mistäkin. Syksy ahdistaa, pimeys ahdistaa ja joka kerta kun mies katoaa pihapiiristä töihin, alkaa ahdistaa. Mitä jos hänelle sattuu jotain pahaa? Sydän jättää lyönnin välistä joka kerta kun oudosta numerosta soitetaan. Joka kerta millisekunnin mielessä käväisee ajatus, että hänelle tai jollekin muulle läheiselle on sattunut jotain kamalaa. Yhdeksän kertaa kymmenestä se on kyllä puhelinmyyjä joka soittaa ja järkikin sen sanoo, ettei kannattaisi aina pelätä pahinta. Mutta menetyksen pelko vaanii isohampaisena peikkona nurkan takana. Ja pomppaa esiin kun sitä vähiten odottaa. Pikkuisemme menetyksen jälkeen olen ollut entistä enemmän kiinni miehessäni ja pelko hänenkin menettämisestään on vahva. Pelkään, että kaikki minulle rakas viedään minulta pois.
Tuleva joulukin ahdistaa jo nyt. Eilen palasi mieleeni eräs hetki lopputalvelta jolloin odotusaikanani lueskelimme yhdessä netistä artikkeleita ja mieheni luki silloin erään artikkelin otsikon vahingossa väärin. Artikkelin otsikko oli oikeasti Ensimmäinen joulu perheenä, mutta mieheni luki sen ensimmäinen joulu on perseestä. Silloin tälle lukuvirheelle naureskelimme, mutta nyt ei enää naurata. Nyt asia voi hyvinkin olla näin. Tänä vuonna on ensimmäinen joulu ilman pientämme.
Pitää tunnustaa, että olen minäkin nykyään hieman herkkänahkaisempi ihmisten joillekin kommenteille, mutta ammattiloukkaantujaksi en vielä tunnustaudu. Eilen hieman möksähdin mieheni eräälle sukulaiselle (tuskin hän sitä kyllä huomasi) kun puhuimme tulevasta joulusta ja mahdollisesta työnteosta pyhäpäivinä. Hän kun kommentoi siihen, että hyvinhän mieheni joutaa olemaan vaikka töissä kun eihän teillä noita pieniä lapsiakaan ole. Niin joo, sattuneesta syystä ei tänäkään vuonna ole... Ihan viattomaksi tarkoitettu kommentti, tiedän, mutta ei voi kieltääkään, kyllä se vaan kirpaisi. Muistutus taas siitä, mitä ei tullut, mitä ei ole.
 |
| Taivas kaartuu ylle maan, syystuulet pilvillä leikkii. Voi kuinka pientämme kaipaankaan... |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kuulisin mielelläni ajatuksia, joita tekstejäni lukiessa mahdollisesti sinulle herää. Kiitos kommentistasi! Asiattomuuksia en julkaise.