Näitä minä mietin

On ollut ihanaa kun aurinko on alkanut jälleen paistamaan ja pidentynyt valoisa aika lupailee jo tulevaa kevättä. Näinpä tuossa kävelylenkillä jo ensimmäiset pajunkissatkin! Työkuviot junnaavat taas paikallaan, työtunteja on nyt todella vähän, mutta en ajatellut niistä sen suurempaa stressiä ottaa. Eiköhän tässä elämässä ole stressattu jo ihan tarpeeksi. Ainoa "huono" puoli siinä, että kun ei ole töissä on aikaa miettiä. Miettiä liikaa. Miettiä mennyttä, miettiä tulevaa. Ja menneellä tarkoitan viime vuoden alkupuolta, kevättä ja alkukesää.. No, johtuen juurikin elettävästä vuodenajasta.

Välillä olen kuin elänyt vuotta 2014 uudelleen. Samankaltaisia asioita tapahtuu ja muistot palaavat vääjäämättä mieleen. Eihän historia vain toista itseään..? Toisaalta pelkään miten tämä alkuvuosi tulee menemään. Kaikkine päivämäärineen ja muistoineen. Ajatuksissa pyörii vain, että viime vuonna oli tähän aikaan sitä ja tätä. Ja silloin tapahtui näin ja näin.. Mutta ehkäpä nämä pelot ja ajatukset johtuvat siitä, että ympyrä on sulkeutumassa. Toukokuussa kun tulee kuluneeksi meidän pienen syntymästä ja kuolemasta tasan vuosi. Ensimmäisen vuodenhan sanotaan olevan se raskain. Ensimmäinen suuren surun vuosipäivä on tulossa. Ja tällä hetkellä se pelottaa.

Tyttö on ollut ajatuksissani taas lähes päivittäin. Hetken kestäneen seesteisen ajanjakson jälkeen, olen taas kerrannut viime vuoden tapahtumia ja käynyt niitä tunteita uudelleen läpi. Se on samalla ollut sekä puhdistavaa, että ahdistavaa. Mutta koen, että nyt minua on todella kuunneltu, ymmärretty. (Siis muidenkin kuin läheisten toimesta.) Olen saanut puhua myös kasvotusten asiasta täysin ulkopuoliselle, joka on ymmärtänyt tuskani vähättelemättä ja auttanut tässä surussa eteenpäin.

Enkelini, vaikka elämässä tapahtuisi mitä, äiti ja isä eivät unohda sinua. Koskaan.

kuva

Mutta viha ja katkeruus saamaamme kohtelua kohtaan ei ole päästänyt otteestaan vieläkään. Muutoin olenkin jo yrittänyt opetella elämään asian kanssa, ettei meidän pieni kotiin asti tullut ja sitä ei muuta mikään. Olen pitkästä aikaa miettinyt taas paljon sairaalassa saamaamme kohtelua. Jos tilanne sairaalassa olisi hoidettu toisin, ja olisin tuntenut tulleeni kohdelluksi tilanteen vaatimalla hienotunteisuudella, ajatukseni voisivat olla tällä hetkellä erilaiset. Nyt kun aikaa on kulunut ja se surun terävin kärki ei enää sumenna ajattelua, olen yrittänyt pohtia tuota sairaalan toimintaa uusilta kanteilta. Mutta. Edelleenkin olen siihen tyytymätön ja siinä määrin vihaan koko paikkaa, että sinne minua ei saa enää menemään mistään hinnasta.

Täällä onkin kysytty tarkennuksia tuosta sairaalan toiminnasta ja ajatuksissani on ollut jo monen monena päivänä kirjoittaa kuvausta siitä uusin, selkeytynein ajatuksin. Asiasta taitaa olla yksi viime vuonna kirjoittamani postaus, joka sisältää asian surun ja ahdistuksen vimmalla kirjoitettuna ja suurpiirteisesti. Ehkäpä jo tällä viikolla saisin viimein aikaiseksi kirjoittaa oman "synnytyskertomukseni" ja muutoinkin miksi olen niin tyrmistynyt sairaalan kohtelusta.

Täällä ollaan

Onkin vierähtänyt taas hyvä tovi siitä kun viimeksi olen saanut aikaiseksi tänne mitään kirjoittaa. Alkuvuosi on ollut aikamoista tunteiden vuoristorataa. Paljon on mahtunut taas yhteen kuukauteen. Iloa, onnea sekä huolta ja murhetta. Melkein taas enemmän kuin yksi pää kestää. Kertoilen ja avaan aihetta lisää kun aika on oikea.

Tällä hetkellä elämä näyttää taas sitä valoisaa puoltaan. Huoli on hieman väistynyt, mutta kolhuja uuden positiivisen elämänasenteen opetteluun ehti jo tulla. Mutta ei kai silti ole vielä myöhäistä yrittää? Rakentaa luottoa siihen, että elämä kantaa ja asioilla on tapana järjestyä. Ja eihän yhdelle ihmiselle anneta enemmän murhetta kuin jaksaa kantaa, eihän?

Helpommin sanottu kuin tehty

Niin, kuten uhosin itselleni, että tänä vuonna yritän opetella jälleen positiivisemman elämänasenteen, ei se ihan niin vain taida käydäkään. Menneisyyden möröt yrittävät pala palalta nakertaa tätä uutta asennettani heikommaksi ja heikommaksi. Olen yrittänyt hakea puheisiini positiivisempaa sävyä ja luottaa tulevaan. Mutta kuitenkin tuolla takaraivossa on se sama tunne, että jos nyt uskallat iloita elämästä niin matto tullaan vetämään taas jalkojen alta ja pudotus tulee olemaan kivulias.

Kuinka kummassa saisin nämä menneisyyden haamut tiehensä? Ääneen uhoaminen ei ainakaan vielä ole tuottanut tulosta ja pelottanut niitä pois. Olen niin kyllästynyt pelkäämään, että jotain pahaa tapahtuu. Mutta vaikka kuinka pyristelen vastaan, jokin pieni ääni yrittää kuiskia, että ähä ähä kohta sitä taas tulee lokaa niskaan ja kunnolla, odotahan vain..

Mutta periksi en aio antaa. Tästä vuodesta tulee parempi kuin edellisestä. Niin sen on nyt mentävä. Muuta vaihtoehtoa en anna, siihen en yksinkertaisesti vain suostu!

Tämä vuosi

Uutta vuotta taivallettu jo muutama päivä ja tänään on viimeinen vapaa ennen kuin palaan taas töihin. Loma meni aivan supernopeasti! Mutta en valita, on kiva palata töihin, vaikka se näin tauon jälkeen taas vähän jännittääkin. Mutta ehkäpä jännitys häviää taas kun pääsee työpaikalle.

Tuntuu hurjalta, että nyt oikeasti eletään jo vuotta 2015. Vuodet tuntuvat vierivän yhä vain kiihtyvässä tahdissa eteenpäin. Mietin tässä yksi päivä kaikkea mitä tänä vuonna tiedän tapahtuvan. On ainakin pikkuveljen rippijuhlat (missä tämä aika oikeesti on mennyt?) Ja ihanan ystäväni häät (Hiiiii, tämä kaaso on jo ihan täpinöissään♡). Että tiedossa on ainakin juhlia ja niiden järjestelyjä. Odotan niin jo tulevaa kesää! Toivottavasti se sujuu paremmissa tunnelmissa kuin viime vuonna.

Uuden vuoden lupauksia en tehnyt, mutta kovasti yritän pyristellä tästä stressaajan luonteestani eroon. Tänä vuonna olen päättänyt yrittää olla itselleni armollisempi ja kaivaa positiivisuuden esiin itsestäni vaikka väkisin. Niin pitkään olen ollut negatiivinen ja ajatellut kaiken pahimman kautta. Tänä vuonna yritän elää hetkessä ja nauttia jokaisesta päivästä. Tänä vuonna yritän pikkuhiljaa vapauttaa itseni tästä kauhuskenaarioita luovasta ja ylireagointiin taipuvaisesta minästäni. Olen päättänyt opetella rakastamaan elämää. Kaikkinensa.

Johanna Kurkela - Minä rakastan elämää

Katsaus vuoteen 2014

Näin vuoden jo vaihduttua, on aika ottaa vielä viimeinen vilkaisu viime vuoteen. Mennyt vuosi oli tähänastisen elämäni rankin, pahin. Kertakaikkisen kamala. Viime vuosi ajoi minut niin henkisesti kuin fyysisestikin niin lujille, että en uskonut edes selviäväni hengissä tämän vuoden puolelle. Jossain vaiheessa kävin niin pohjalla, etten liiemmin tainnut edes välittääkään, selviänkö vai en. Millään ei ollut väliä. Silmäilin tässä kirjoitustaukoni aikana läpi vanhoja tekstejäni. Kysyin itseltäni; Kuka on tuo nainen? En tunnistanut häntä. Tuo masentunut ja katkera ihminen, joka noissa teksteissä puhui. Olinko se todella minä?

Olen monesti miettinyt kaiken tarkoitusta. Ollut kiinni menneessä, liikaakin. Ajatellut mitä voisi olla ja miksi niin ei ole. Mutta kaikki tuo oli käytävä läpi, jotta pääsisin eteenpäin. Ja jollain tasolla tunnen niin tehneenikin. Kun vielä touko-kesäkuussa lähes jokainen aamu alkoi ja ilta päättyi itkulla, tuli ajan myötä myös se aamu kun en enää heti herättyäni puhjennutkaan kyyneliin. Viime vuoteen mahtuu kyyneleitä enemmän kuin olin kuvitellut yhden ihmisen edes pystyvän tuottamaan. Katkeria, kuumia kyyneleitä, jollaisia en ennen ole itkenyt.

Muistikuvani  kuluneesta vuodesta ovat melko hataria. Muistan kirjoittaneeni kaikki tekstit, mutta silti tuntuu kuin lukisin jonkin muun elämästä. En juurikaan muista alku-ja loppukesän tapahtumia viime vuodelta. Mutta elävästi muistan kaikki tunteet joita koin. Näin jälkikäteen ajateltuna minusta todella tuntui kuin olisin ollut jossain valveunessa, painajaisessa joka ei koskaan pääty. Kaikki tuntui lohduttomalta, tulevaisuudella ei tuntunut olevan mitään annettavaa. Vaan kummasti ajan kuluessa alkoikin löytyä asioita, jotka saivat minut jälleen nauramaan. Kuvittelin etten naura enää koskaan. Etten koskaan enää voi olla iloinen. Vaikka aikamoista aaltoliikettä tunteet ja olotilat kuluneen vuoden aikana tekivätkin, on olo kuitenkin koko ajan mennyt pienin askelin kohti parempaa. Vasta tänään sen todella huomasin. Joulukuu, joka ahdisti aluksi niin suunnattoman paljon, toikin mukanaan kummallisen rauhan. Toivottavasti se jaksaa kantaa myös nyt tämän uuden vuoden alkaessa eteenpäin.

Vaikka vuoden vaihtuminen ei surua ja pahaa oloa taianomaisesti pyyhikään mukanaan, koin niin suurta helpotusta kun tuo epäonnen vuosi vaihtui. Selvisin. Ei edelleenkään ole päivääkään, ettenkö miettisi ja ikävöisi meidän pientä. Tarve puhua hänestä  ja mitä jouduimme kokemaan ei ole kadonnut. Mutta jotain on sentään muuttunut. Olen vähitellen löytämässä taas itseni. Elämän ilo alkaa vähitellen pyrkiä synkistä syövereistä pinnalle. Kuvitella, että sen mustan möykyn alta pääseekin pikkuhiljaa nousemaan ja valo alkaa voittaa. Ihan niin kuin vuoden vaihtuessa hiivimme pienen askelin kohti kesää. Päivä päivältä lähemmäs valoa.

Vuosi 2014 toi ja vei mukanaan jotain korvaamatonta ja ainutlaatuista. Rakkaan pienen tyttäremme. Sain katsella vedet silmissä ensimmäistä ultrakuvaa, kokea hänen pienet potkunsa, jutella kasvavalle masulle ja haaveilla vaaleanpunaisia unelmia. Sain kokea jotain, mitä moni ei välttämättä koe koskaan. Olen kiitollinen noista hetkistä, joita sain kokea pienen Enkelimme kanssa. Mutta suru hänen menettämisestään on silti niin suuri, ettei sitä voi käsittää. Viime vuosi antoi meille tyttären, joka vain ei päässyt kotiin äidin ja isän luo. Mutta sydämistämme hän ei koskaan häviä.

Ikuisesti, olet osa minua. Rakas pieni tyttöni. Pieni Enkelimme, äiti rakastaa sinua niin kovin. ♡

Tauon paikka

Ajattelin vetäytyä nyt loppuvuodeksi pienelle breikille kirjoittamisesta. Viime aikoina olo on ollut pääsääntöisesti ihmeen hyvä ja joulukaan ei ahdista tällä hetkellä aivan yhtä paljon kuin vielä jokin aika sitten. Vaikka tuolla sydänalassa se kaiherrus edelleen on ja pysyy. Yritän silti antaa nyt luvan itselleni nauttia tästä käsittämättömästä, lähes aurinkoisesta tunteesta ja olla tässä hyvänolon kuplassani nyt niin kauan kuin sitä riittää. Koska kokemuksesta kyllä tiedän, että osataan sitä takapakkia ottaa sitten taas...

Vaikka tuo sairaalan vastine pienen särön tähän kuplaani toi, ei se silti täysin murentunut. Mitä aion jatkossa asialle tehdä, sitä en tiedä. Aion ajatella sitä sitten ensi vuoden puolella. Kirjoitan tänne varmaankin myös tarkempaa kuvausta sairaalan toiminnasta, mutta nyt en siihen pysty.

Nyt aioin nauttia ystävien ja läheisten seurasta ja nauttia yhteisistä lomapäivistä miehen kanssa.

Kiitos kaikille lukijoille ja kommentoijille kuluneesta vuodesta. Teistä on ollut niin suuri ja korvaamaton apu. Kiitos ihanat kun olette olemassa ♡ Rauhallista joulunaikaa ja tuokoon ensi vuosi tullessaan kaikkea hyvää. Palataan vuodenvaihteen jälkeen.

Vastaus

Tänään viimein saatiin sitten vastaus valitukseen. Ja mikäkö oli vastine? Diipa daapa ja lallaalallaaa. Kertasivat vain mitä tekivät ja mielestään kaiken tietenkin oikein! Joo, että ihan täyttä shaissea oli ne. Että voi voi jos tunsit tulleesi huonosti kohdelluksi. Argh, nyt ei pysty enempää kirjoittamaan.. Mentävä purkamaan tätä ketutusta vaikka siivomiseen..