Illat ja etenkin nukkumaan meno on edelleen se vaikein hetki päivästä. Kun hiljentyy käydäkseen nukkumaan, muistot tulvivat mieleen. Muistan kuinka pikkuinen liikehti vilkkaasti juuri nukkumaan käydessä. Aivan kuin ilmoittaen, että täällä sitä ollaan, hyvää yötä äiti. Kuinka hän vastasi napakalla potkulla vatsan päälle lasketun käden painoon. Ihan ensimmäinen yö kotona tapahtuneen jälkeen oli yksi hirveimmistä. Kun vastausta ei enää tullutkaan..
Vaikeita illoista tekee myös se, että joudun olemaan nyt taas jatkossa aika monena iltana ja yönä yksin. Mieheni on työharjoittelussa toisella paikkakunnalla, eikä aina pääse yöksi kotiin. Ja sairaslomani loputtua en voi olla koko ajan mukana siellä missä hän on. Olen aina ollut hyvin ikävöivää sorttia ja yksin nukkumiseen totuttautuminen on hankalaa. Mutta varsinkin nyt on toisen läsnäolon kaipuu korostunut. Noh, onneksi puhelimet on keksitty ja voi edes kuulla toisen äänen vaikka ei voikaan nähdä. Ja onneksi kotona on kisu, joka pitää seuraa ja tulee viereen nukkumaan ja kehräämään. Se auttaa edes hieman rauhoittumaan. Nytkin tuo pieni ihana karvapallo istuu sylissäni kun kirjoitan tätä. Mamman kissa ♡
Onnekseni vanhempani asuvat lähellä ja siskokin on kesän kotikulmilla. Voin olla illat heidän kanssaan, jos tuntuu vaikealta olla yksin ja tulla sitten kotiin nukkumaan. Muutenkin olen tosi kiitollinen perheelleni, isovanhemmilleni ja appivanhemmille, jotka ovat olleet tukena ja isona apuna tämän kaiken keskellä. Sitä vaan kun ei meinaa aina muistaa ääneen sanoa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kuulisin mielelläni ajatuksia, joita tekstejäni lukiessa mahdollisesti sinulle herää. Kiitos kommentistasi! Asiattomuuksia en julkaise.