Tänään tuli kuluneeksi tasan kaksi kuukautta siitä, kun elämä heitti kaikki nurin niskoin. Tyttö on ollut vahvasti taas mielessä. Tänään tulin ajatelleeksi myös erästä viime syksyistä iltakävelyä, jonka mieheni kanssa teimme hautuumaan läpi. Silloin huomiomme kiinnittyi pieneen hautakiveen. Kiveä lähempää tarkastellessamme, huomasimme, että siihen oli haudattu vauva, joka oli kuollut ennen syntymäänsä. Muistan kuinka kylmät väreet kulkivat pitkin selkäpiitä, kun puhuimme siitä, että ei voi kuvitellakaan sitä vanhempien kokemaa tuskaa jonka oman lapsen kuolema aiheuttaa. Eikä olisi ollut niin väliksi saada tietääkään.
Nyt ei tosiaan tarvitse enää kuvitella, nyt sen tietää. Tiedämme, miltä tuntuu haudata oma lapsi. Kauan kaivattu pienokainen. Kantaa pientä arkkua sylissä ja laskea se kylmään maahan. Matka hautuumaan poikki ei ole ikinä tuntunut niin pitkälle ja raskaalle kuin tuona toukokuun päivänä, jona pikkuisen tyttömme hautaan siunasimme.
Nyt kun kävelemme hautausmaalla, askeleet eivät enää viekään vain sen läpi. Enää ei tarvitse vain kuvitella asioita. Vaan nyt ne johdattavat valkoisen ristin luo, ristin, johon on kirjoitettu vauva M. Sen näkeminen ensimmäisen kerran konkreettisesti, kirjoitettuna, puristi sydämeni kasaan.. Salpasi hengitykseni.. Kuin osa minustakin olisi kuollut.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kuulisin mielelläni ajatuksia, joita tekstejäni lukiessa mahdollisesti sinulle herää. Kiitos kommentistasi! Asiattomuuksia en julkaise.