torstai 18. syyskuuta 2014

Valokuvan voimaa

Eilistä postausta tehdessäni kävin läpi kuluneena kesänä ottamiani kuvia. Oli hämmästyttävää huomata, miten ei muista menneestä kesästä juuri mitään. Kuvien perusteella kesä kyllä oli. Kukkia ja hyönteisiä. Auringonpaistetta ja lämpöä. Itse sitä en vain huomannut, enkä tuntenut. Kaikki on mennyt kuin sumussa.

Mutta onneksi älysin ottaa muutamia kertoja kameran mukaani lenkille. Sain edes vähän säilöttyä talteen mennyttä kesää ja sen tuntua. Vaikka kesä oli tähän astisen elämäni kauhein ja vaikein, olen kuviin edes yrittänyt vangita sen kauneutta. Kai alitajuisesti olen yrittänyt sillä itselleni viestiä, että kaikki kaunis ei ole kadonnut, vaikka itsestä siltä tuntuu. Tuntui, että kaikki hyvä maailmasta katosi tuona toukokuun yönä ja elämässä ei ole enää sen jälkeen ollut mitään mieltä. Missään ei ole ollut mitään järkeä. Aivan sama mitä teen tai jätän tekemättä.

Nyt kun kesä on vaihtunut syksyyn (milloin se tapahtui??), pitäisi kai ottaa taas kamera matkaan ja säilöä näitä hetkiä. Koska suurin osa päivistä lipuu edelleen ohi ja minä vain kellun mukana...
Huomasin myös, että olen kuvannut todella paljon taivasta. Kuvannut erilaisia pilviä. Jossain vaiheessa taisin miehellenikin mainita, että ihme vimma on tullut kuvata juuri niitä. Jotenkin tuntui, että minun täytyy kuvata taivasta. Oli se sitten synkkä ja pahaenteinen tai kepeän kesäinen. Ihan kuin olisin näin lähempänä tytärtäni..

"Voimavaroja syövän teeman työstäminen symbolisella tasolla tuo henkistä helpotusta ja vapauttaa innostusta ja uutta energiaa."

Tutustuin jo jonkin aikaa sitten, ennen kaikkea tätä tapahtunutta, voimauttavaan valokuvaukseen.Vaikka en ymmärräkään itse valokuvauksesta, kaiken maailman säädöistä ja muista juuri mitään, olen kokenut sen antavan minulle paljon. Olen tässä jonkin aikaa jo miettinyt, että tämä voisi olla yksi väline työstää tätä kaikkea. Vaikka voimauttavan valokuvauksen perimmäinen lähtökohta taitaa ollakin omakuvissa ja siinä, että oppii katsomaan itseään lempeämmin ja tuntea itsensä arvokkaaksi, aioin itse soveltaa tätä keskittymällä symboliseen tapaan käsitellä tätä kaikkea. Vaikka kaikki tämä on ravisuttanutkin myös omaa minä kuvaani, en edelleenkään viihdy itse kuvattavana, joten se ei ole minulle se paras tapa työstää tätä. Ja luonto on aina ollut minulle se paikka, jossa mieli lepää. Ehkä voin siis muokata tätä "työkalua" itselleni sopivaksi ja yhdistää nämä kaksi asiaa, voimaannuttaa itseäni näin. Kiivetä pikkuhiljaa ylös tästä surun upottavasta suosta ja käyttää kuviani ponnahduslautana uuteen.

Mikä meitä odottaa mutkan takana?

Kaukana pilvien tuolla puolen, pitäähän joku pienestäni huolen?

Synkimmänkin pilven takaa löytyy pilkahdus valoa?
Olisimpa saanut näyttää sinulle nämä maisemat..

2 kommenttia:

  1. Minulle menetetyn vauvan raskausaikaisten (oma)kuvien katsominen on ollut kipeää ja pysähdyttävää. Välillä on tuntunut, että olen ihan eri ihminen niissä kuvissa - ja niinhän tavallaan olenkin. Miten paljon voi ihminen lyhyessä ajassa muuttua.

    Kuulostaa hyvältä, että olet löytänyt tai löytämässä valokuvauksesta "työkalun", jonka avulla voit työstää menetystäsi. Ja tosiaankaan ei tarvitse välittää "säännöistä", vaan voit käyttää voimauttavan valokuvan keinoja niin kuin parhaaksi näet, vaikka sitä luontoa kuvaamalla.

    Minulle kirjoittaminen on ollut tärkeää terapiaa ja sitten tähän uuteen raskauteen liittyen on ollut se luottamusprojektikäsityö.

    Voimia sinulle ja kauniita pilviä syystaivaalle!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Uskon kyllä, että kuvien katsominen on vaikeaa. Itseäni toisaalta harmittaa, mutta toisaalta on helpotus, että odotusajaltani ei ole kuin pari tabletilla räpsäistyä masukuvaa. En pysty niitä tällä hetkellä katsomaan ollenkaan, mutta ovatpahan olemassa, sitten kun pystyn niitä katsomaan.

      Minullekin kirjoittamisesta on ollut todella iso apu. Ehkäpä siis yhdistän kirjoittamista ja kuvaamista tulevaisuudessa, kunhan saadaan muutto alta pois ja ennätän enemmän paneutua tuohon kuvaamiseen. Ja tuo sinun luottamusprojektikäsityö on todella hieno juttu oivallus. Itsekin aloitin tekemään aikoinaan "toive"-peittoa enemmän ja vähemmän aktiivisesti jonkin ajan päästä ensimmäisen km jälkeen. Ajattelin, että olisipa sitten peitto valmiina tulokkaalle sitten joskus tulevaisuudessa. Mutta ei vieläkään käyttäjää sille saatu. Nyt ajattelin aloittaa seuraavaksi ihan uuden, uudella mallilla, koska sen aikaisemman olin niin jo kuvitellut käyttöön tälle tulokkaalle. Enkä halua enää sitä jatkaa loppuun, jääköön keskeneräiseksi, kuten pienemme matka tähän maailmaan..

      Ja kiitos Ulpukka, toivotaan kauniita säitä, voimia myös sinulle ja muista TOIVO.

      Poista

Kuulisin mielelläni ajatuksia, joita tekstejäni lukiessa mahdollisesti sinulle herää. Kiitos kommentistasi! Asiattomuuksia en julkaise.