Kävin tänään tapaamassa rakkaita, ihania isovanhempiani. Joimme päiväkahvia, katselimme isoisäni puhelimesta hänen ottamiaan kuvia sekä juttelimme tulevaisuuden suunnitelmistani. Tähän jälkimmäiseen aiheeseen, tietysti ohimennen soluttautui jälleen puhe jälkikasvusta. Vaikka aihe vain vilahti keskustelussamme, se palautti mieleeni erään murheen tai pikemminkin hetken piilossa olleen surun aiheen. Nimittäin jo aikaisemmin lapsettomuuden tuskista nousseen pelon siitä, etteivät isovanhempani ennätä nähdä lapsenlapsenlapsia ollenkaan, on taas hieman todellisempi.
Sydäntäni särki nähdä isovanhempani itkevän niin vuolaasti menetettyä lapsenlapsenlastaan. En ikinä ollut nähnyt isovanhempieni itkevän niin kuin he itkivät ensimmäisen kerran kohdatessamme tytön menetyksen jälkeen. Jokainen puhelu monen viikon ajan mummoni kanssa oli yhtä itkemistä. Menetys oli myös heille todella kova paikka. Niin kovasti olivat hekin odottaneet ja toivoneet tätä pientä. Isoisäni, tai Ukko, niinkuin me häntä kutsumme, ei ole juurikaan tytöstä puhunut. Aihe tuntuu olevan hänelle liian rankka.
Tänään siinä kahvipöydässä istuessani taas kerran tajuntaani iski, että he todella ovat jo iäkkäitä. Ensin jännitin näkeekö Ukko sen päivän kun menen naimisiin, nyt suren jo etukäteen sitä, ettei hän ehkä näe minun ja mieheni lapsia. Tiedän, että en saisi syyttää itseäni siitä, että heiltä jää mahdollisesti jotain kokematta. Eihän se mitään auta. Tiedän myös, ettei pitäisi murehtia etukäteen, mutta kai sitä pitää yrittää realistinen olla. Vaikka en kestä ajatusta kummankaan menettämisestä, enkä halua sitä etukäteen ajatella, se tänään taas hiipi mieleeni. En ikinä unohda heidän ilmeitään, en sitä kun mummo totesi, että taisi Ukollakin mennä "roska silmään" enkä heidän vilpitöntä iloaan kun saimme heille ilmoittaa raskaudestani. Toivottavasti saamme tällaiseen ilmoitukseen vielä uuden mahdollisuuden.
Voin kuvitella miltä sinusta tuntuu huoli siitä, että isovanhempasi eivät ehdi nähdä teidän lasta. Sitä niin haluaisi, että omat isovanhemmat ja vanhemmat saisivat kokea myös sen suuren ihmeen, jonka pieni vauva tuo tullessaan. Pystyn samaistumaan ajatuksiisi vaikka tilanteeni onkin erilainen. Lapseni ovat jo "isoja" ,isäni kuoli, kun vanhin tytär oli vuoden ja kolme kuukautta vanha. Kahta toista lastani isäni ei ikinä edes nähnyt vaikka niin hartaana odotti lapsenlapsia. Minä menetin isän ja lapseni ukin, surin vanhimman tyttäreni puolesta niin paljon. Ja kun sain toisen lapsen ja kolmannen, niin aina tuli mieleen isäni ja se, etteivät lapseni ikinä saaneet ukkiinsa tutustua. Isäni ei saanut mahdollisuutta mennä lasteni kanssa metsäretkille, joita suunnitteli. Pitkään sekin suru painoi mieltäni, se mitä lapseni menettivät ja mitä isäni menetti. Raskastahan se on surra muidenkin puolesta, mutta minkäs teet. Voimia eteenpäin ja toivon teille kaikkea hyvää jatkoon!
VastaaPoistaKiitos! Kaikkea hyvää myös sinulle ja perheellesi.
Poista