Viime yö meni taas ihan reisille nukkumisen suhteen. Uni tuli vasta kahden maissa. Päässä risteleilee vaan niin paljon asioita, että nukahtaminen on hankalaa. Minua kyllä väsyttää, mutta pyörimiseksi se unen odottaminen aina menee. Hyvä puoli tietysti tällä hetkellä on, että olen lomalla eikä tarvitse olla skarppina töissä. Mutta kyllä tämä alkaa pikkuhiljaa tympiä, että ensin pitää kolme-neljä yötä nukkua huonosti, että yhden yön siinä välissä saa nukutuksi hyvin.
Ja vaikka nukkuisin ns. täydet yöunet kun herään myöhemmin, olen kuitenkin koko päivän enemmän tai vähemmän väsynyt. Päiväunet kutsuisivat jo viimeistään päiväkahviaikaan. Mutta yritän taistella väsymystä vastaan, jotta yöllä uni tulisi paremmin. Mutta eipä se taida mitään auttaa.
Ajatus kiertää kehää yöt ja päivät. Alkukesän koettelemukset ovat aikaansaaneet sen, että minusta on tullut vainoharhainen. (Ihan kiva lisä jo valmiiksi jonkin verran neuroottiselle ja pöpökammoiselle minulle, hurray!) Joka alaselän jomotuksen ja alamahan vihlonnan ajattelen tarkoittavan, että jotain on kropassa pielessä. Mutta järki sanoo, etten voi olla jokaisen oudon vihlaisun takia ravaamassa lääkärissä. Mutta arvaatte varmaan, mihin suurin pelkoni kroppaa kuulostellessa liittyy? Todellinen wake up call oli viimeisin sairaalareissuni kesäkuussa.
Kun oikeasti iski tajuntaan se, että pahimmassa mahdollisessa tilanteessa olisin tietysti itse kuollut yleismyrkytykseen, mutta olisin myös voinut joutua luopumaan lopullisesti haaveestani saada oma lapsi. Olin jo henkisesti sairaalaan matkatessamme yrittänyt valmistautua siihen, että mitä jos lääkäri sanoisi, että ainut keino vuodon lopettamiseksi ja minun pelastamiseksi on kohdunpoisto. (Onneksi näin ei ollut.) Se on siis suurin pelkoni tällä hetkellä, että kohtuni on vioittunut kaiken tämän rääkin jälkeen niin, ettei se kanna uutta elämää enää koskaan.
Varasin jälleen ajan yksityiselle lääkäriin, josta saan vähän uskon vahvistusta siihen, että kaikki olisi hyvin. Pelottaa vain ihan älyttömästi mitä siellä sanotaan... kyllä tämä vuosi on opettanut sen, että toivo parasta, pelkää pahinta. Positiivisuus on aika hakusessa tällä hetkellä. Tuntuu, että tälle hetkellä minua ei varmastikaan yllättäisi mikään vastoinkäyminen. Se olisi vain luonnollinen jatkumo tälle kaikelle.
Olen todella pahoillani menetyksenne johdosta. Lukaisin kaikki tekstit lävitse, ja tuli hirveän paha mieli kun luin saamastasi kohtelusta sairaalassa. Miksi tosiaan yksi viikko raskauden kestossa muuttaa kohtelun noin täysin...? Haluan uskoa, että tuo ei ole normi vaan olet sattunut kohtaamaan epäempaattisia yksilöitä, jotka eivät oikeasti sovellu hoitoalalle.
VastaaPoistaKovasti jaksamista ja valoa syksyyn!
Kiitos Verona kommentistasi! Totisesti uskoa julkiseen terveydenhuoltoon ja ihmisten empatiakykyyn horjutettiin kohdallamme pahasti. Tästä eteenpäin olenkin päättänyt käyttää yksityisiä palveluita. Maksaahan se, mutta on kohtelu joka euron väärti.
PoistaMinäkin olen todella pahoillani teidän menetyksestänne. Otan osaa suruunne. Olen jonkin verran lukenut blogiasi, mutta vasta nyt viime päivinä saanut rohkeutta käydä myös kommentoimassa seuraamiani blogeja. Paljon jaksamista myös teille ja kaikkea hyvää syksyyn.