Olen pohtinut tätäkin asiaa kuluneina päivinä. Olenko äiti? Lapseton? Vai lapseton äiti? Mikä minä olen? Koska onhan minulla tytär, kaunis pieni tyttöni, vaikka hän nukkuukin ainutlaatuisessa kehdossaan, eikä ole enää tässä maailmassa. Hän elää enää vain sydämissämme.
Lääketieteellisesti ajateltunahan (niinkuin saairaalassa minulle korostettiin) en synnyttänyt vaan sain "vain" keskenmenon. Ja heille tyttö oli "vain" sikiö. Ja sen huomasi saamastamme kohtelusta. Kaksi viikkoa enemmän ikää ja 200g enemmän painoa ja tyttömme olisi saanut erilaisen kohtelun hoitohenkilökunnalta. Hän olisi ollut vauva. Hänet olisi pesty, kapaloitu ja annettu syliini. Mutta nyt, hänet nostettiin vain kaarimaljaan, jätettiin sängyn päätyyn kaikenmaailman rättien alle. Hoidettiin rutiinilla pois asia päiväjärjestyksestä. Tämän tajuaminen jälkikäteen sattuu syvälle. Kyyneleet virtaavat tälläkin hetkellä.
Itse olimme niin shokissa ja sekaisin, ettemme tajunneet vaatia mitään. Muutenkin saamamme kohtelu oli lievästi sanoen ala-arvoista. Vai miltä sinusta kuulostaa, kun lääkäri suurinpiirtein ensimmäiseksi kysyy, että olikos lapsi edes toivottu? ANTEEKSI MITÄ!? Joo, eikun ihan huvikseni tässä itken niin etten henkeä saa ja tuntuu että kuolen itsekin tähän paikkaan. Kiitos kysymästä.
Henkeä ahdistaa, kun nuo hetket palaavat mieleeni. En edes pysty kirjoittamaan kaikkea sitä paskaa, mitä niskaan tuli. Sattuu niin paljon ja tuntuu, ettei pystynyt edes puolustautumaan millään tavalla. Luotto sairaalahenkilökuntaan on tällä hetkellä se pyöreä 0. Koska selvisi, että tältä kaikelta olisi ehkä voitu välttyä jos joku olisi hoitanut työnsä. Vaikka se onkin vain EHKÄ, ja tämä on jossittelua, se ei pois sulje sitä, että joku kämmäsi. "Joo, unohdettiin ottaa parinäytteet.. Sivuutettiin koko asia.." Kiva kuulla siinä vaiheessa kun kaikki on jo menetetty.
Pienokaisemme oli täydellinen. Pieni sydän löi vielä hetken sen jälkeen kun hän syntyi. Mieheni ennätti tämän hetken nähdä. Ja näki myös kuinka pieni sydän vaikeni hiljaa. Hän oli poissa. Tyttäremme, joka syntyi enkeliksi. Sydämeni särkyi tuona yönä kun näin kuinka lohduttomasti myös mieheni itki. Ja kun samalla hetkellä muistin miten hän oli myös ennustanut, että tyttö on tulossa. Isin tyttö.
Hei, nyt vasta tajusin, että meidän pieni myös kauan toivottu ja heti maailman tärkein "syntyi" samalla viikolla. Itsellekkin jäi sairaalasta kamalia kokemuksia ja muistoja. Aloitin blogisi lukemisen aika uusista kirjoituksista ja nyt ehkä ymmärrän, että olet ainoa joka vaikuttaa kohdanneen "saman".-T
VastaaPoistaSaanko T kysyä sinulta vähän tarkennusta tähän aiheeseen? Tarkoitatko samalla viikolla raskausviikkoja vai muuten ajallisesti? Ei ole pakko vastata jollet halua, mutta jäin vain miettimään.. ja todella ikävää, jos teillekin jäi sairaalasta huonoja kokemuksia. Pistää vain miettimään, miten tämä voi olla mahdollista, kun niin monelta suunnalta on tällaista kuulunut. :( Tästäpä tulikin mieleen taas, että pitäisi se valitus hoitovirheestä pistää eteenpäin....kun vain saisi siihen voimia jostain kerättyä.
PoistaSamoilla viikoilla ja "keskenmeno"/synnytys kesällä. Syy ikävälle tapahtumalle myös tavallaan sama. Monet asita mitä kirjoitat ovat tuttuja ja monet tunteet tuntuvat niiin tutuilta. Välillä tuntuu kurjalta olla kateellinen ja vihanen koska sellaiset tunteet eivät tunnu yhtään omilta :/ Hyvä, että kirjoitat kaikesta avoimesti. Toivon myös, että jonain päivänä kirjoitat uudesta raskaudesta :)
VastaaPoistaOlen todella niin pahoillani, että olet kokenut myös tällaisen menetyksen. Kiitos kun jäit lukijaksi ja käyt kommentoimassa. Näin voimme tukea toinen toistamme. Itse olen myös käynyt kamppailua itseni kanssa, kun en haluaisi tuntea kaikkia näitä tunteita. Kuten sinäkin sanoit, en minäkään ole kokenut näitä tunteita omikseni. Mutta olen yrittänyt olla nyt armeliaampi itselleni ja antaa tunteiden tulla. Ja kiitos, toivon itsekin sen päivän koittavan, että voin kirjoittaa uudesta raskaudesta. Toivon myös teille myötätuulta matkalle, jotta tekin saisitte oman pikkuisen. :)
Poista