Tällä viikolla on ollut sellainen vauva, taapero ja raskausmaha hyökkäys töissä että oksat pois. Niinpä eilen illalla tästä, flunssasta (poskiontelontulehdus +antibioottia taas kiitos nam), väsymyksestä ja ihan yleisestä ketutuksesta johtuneen itkuahdistuskohtauksen jälkeen mietin, että milloinkohan tulee se hetki kun en oikeasti saakaan enää pidettyä töissä yllä aspa hymyäni ja kaikkia ajatuksiani omana tietonani? Ottaa vaan niin nykyään päähän sellainen turhanpäiväinen kitinä ja nurina. Onhan se tietysti kiva myyjään purkaa se oma paha olo ja kaikki mikä on muka niin "perseellään". Eilen juuri miehelle avauduin, että teki eräällekin nipottajalle mieli sanoa muutama kipakampi kommentti jonka maailma meinaa kaatua yhteen pieneen ruttuun, jonka saa kuitenkin ihan silittämällä suoraksi. Mies totesi, että tällaisilla turhan narisijoilla ei ole tainnut oikeista murheista olla hajuakaan.
Olo on ihan hirveä johtuen siitä, että olen aiemmin kokenut sopivani asiakaspalvelijaksi. Mutta nyt tuntuu, että mittari kiertää punaiselle tavallista useammin. Mies yritti lohduttaa, että niin pitkään kun purnaan vain mielessäni, ei minulla ole kuulemma mitään syytä ajatella, että olisin huono asiakaspalvelija. No, totta se kaiketi on. Itsestä vaan tuntuu oudolta olla nykyään niin perusnegatiivinen ja valittaja. Se ei vaan ole normaalia minua. Tai mikä nyt enää nykyään on minulle normaalia? Olen mielestäni aina yrittänyt pyrkiä positiivisuuteen ja kääntämään asioita parhain päin mielessäni. Mutta jotenkin se nyt tuntuu vaan olevan niin vaikeaa.. Mutta kai tämä tästä tasoittuu..?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kuulisin mielelläni ajatuksia, joita tekstejäni lukiessa mahdollisesti sinulle herää. Kiitos kommentistasi! Asiattomuuksia en julkaise.