Se on täällä taas. Toveri Ahdistus seuranaan kaveri Suru. Eilen oli niin ihanaa viettää aikaa rakkaan siskoni kanssa ja höpötellä niitä näitä ja kuunnella ja keskustella hänen asioistaan. Tuli ajateltua ihan kaikkea muuta kuin omaa tilannettaan ja oloaan. Hetkittäin sitä osaa keskittyä ajattelemaan muita asioita, mutta olen huomannut, että silloin kun niin tekee, vyöryy kaikki surulliset ja ahdistavat asiat kaksin verroin taas päälle.
Mies lähti aamulla kuitenkin töihin, ei ollutkaan tänään vapaa päivää. Aamupäivä meni sitten itkiessä. Nukkuessa ja itkiessä. Miettiessä jälleen kerran elämän epäreiluutta ja sitä miksi meille kävi näin. Pitäisi se kantelukin tehdä sairaalan toiminnasta ja kohtelusta. Tiedän tasan tarkkaan mitä aion kirjoittaa ja miten, mutta miksi se on niin vaikeaa saada konkreettisesti aikaiseksi? Ehkä minua pelottaa se, miten kestän henkisesti tuon valitusrumban ja sen miten sairaalalta siihen vastataan. Jos/kun eivät suostukaan myöntämään virhettään. Vihaan tätä olotilaa. Vihaan tätä tunteiden aaltoliikettä ja tätä epämääräistä mustaakin mustempaa möykkyä joka puristaa rinnassa. Möykkyä, joka välillä tuntuu liukenevan ja sitten taas jymähtävän takaisin entistä suuremmalla voimalla. Tähän mystiseen myökkyyn sekoittuu vuoron perään kateus, katkeruus ja viha. Kolme asiaa, joita en haluaisi tuntea, mutta näin se nyt vaan tuntuu menevän. Loma olisi nyt niin tervetullut asia...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kuulisin mielelläni ajatuksia, joita tekstejäni lukiessa mahdollisesti sinulle herää. Kiitos kommentistasi! Asiattomuuksia en julkaise.