Myönnän, että tuli kirjoitettua edellinen teksti aika pikaisesti ja sen suurempia ajattelematta. Mutta en mahda sille mitään, että katkeruus ja viha nostaa välillä rumaa päätään ja kateuden vihreä peikko hyppii jostain uumenistaan esiin.
Mutta tosiaan, tv on saanut pysyä kiinni aika paljon viimeisen reilun puolentoista kuukauden ajan. Toki sitä jo lapsettomuudesta kipuillessa välillä teki mieli heittää kaukosäädin upouuden tv:n ruutuun, mutta nyt viiltää ja syvältä. Varsinkin "on se niin helppoa tämä lapsen saanti" tai "raskauduin just silloin kun suunniteltiin" yms. saa mittarin heilahtamaan punaiselle sillä sekunnilla.
Ja tulipa tässä mieleen samaan syssyyn lause, joka saa karvat nousemaan pystyyn ja jonka kuullessa pitää nykyään kerätä kaikki itsehillinnän rippeet kasaan, on raskaana olevan naisen suusta kuultuna: "Voi v**** kun mää näytän niin valaalta tässä asussa. Ihan kauheeta kamalaa äääää!" Tekis niin mieli sanoa, että oisit vaan prkl onnellinen tosta mahastas ja siellä asustavasta pienestä ihmeestä. Vois kato elämä olla toisinkin! Tai että voidaan toki vaihtaa, jos mie otan tuon siun mahan niin otatkos sie tän tuskan, häh? Mutta ei, sitähän en tee vaan silloin otetaan aspa hymy naamalle ja mölyt pidetään mahassa. Ennen yritin edes jotain älähän nyt, upea olet plaaplaa suuntaista sanoa. Nykyään on helpompi olla vain kommentoimatta kokonaan.
Huoh.. Kyllä huomaan, miten suru ja katkeruus vaihtelevat monesti saman päivän aikana. Eteeni tepsutti pikkuisissa Crocseissaan, mansikkahattu päässä, suloinen pieni tyttö, joka napitti minua isoilla sinisillä silmillään ja esitteli hiekanmuruja ja kiviä joita pieneen käteensä oli kerännyt. Itkua sai aivan toden teolla pidätellä kun taas tajusi, että oma pieni tyttöni ei ikinä tule tekemään mitään näistä asioista, mitä tämä pieni tyttö tuolla pesäpallokentän reunalla touhusi.
P.s taas sataa..
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kuulisin mielelläni ajatuksia, joita tekstejäni lukiessa mahdollisesti sinulle herää. Kiitos kommentistasi! Asiattomuuksia en julkaise.