Koettelee, vaan ei hylkää (vaimitensenytolikaan?)

En ole aiemmin saanut aikaiseksi kirjoittaa muusta kuin henkisestä tuskastani, jota tytön menetyksen jälkeen koin. Mutta tänään todettuani, että taitaa olla vastustuskyky alhaalla kaiken tämän jälkeen kun taas kerran pukkaa flunssaa ja kaktus muutti viime yönä kurkkuun asumaan, ajattelin kertoilla myös tästä fyysisestä puolesta.

Sairaalakeikat ja sairaslomakierre ei katkennut tytön syntymään, vaikka niin kuvittelin. Ajattelin, että fyysinen toipuminen lähtee tottakai käyntiin ja töihin paluu auttaisi myös. Mutta ei sitä meikäläistä niin vähällä tunnuta päästävän. Kärsitään sitten kerralla pikkasen enemmän. Nyt seuraa siis sairaskertomus, joka alkaa tytön syntymän jälkeisestä päivästä. Varoitan jo etukäteen, että tulee sitten ihan suoraa tekstiä.

Silloin minulle tehtiin kaavinta, koska kaikki jälkeiset ei kuulemma olleet tulleet kohdusta pois. Lääkäri sanoi, että koska olen saanut kärsiä jo muutenkin niin paljon, niin yritetään vähän edesauttaa toipumisen alkamista tällä toimenpiteellä. Noh, eihän siinä, nukutus, toimenpide ja samana iltana kotiin paranemaan. Tai niinhän sitä maallikkona luuli. Kyllä se tietysti kahden ja puolen viikon verenvuodon jälkeen rupesi tuntumaan, että luulisihan tuota ettei siellä enää mitään pitäisi olla mikä vuotaa. No, siinä vielä viikonloppuun asti kuuntelin oloani (tässä vaiheessa toimenpiteestä oli n. kolme viikkoa) ja luulin vielä sinä sunnuntaiaamuna kun sairaalaan sitten jouduin, että kaikki on ihan hyvin. Niinhän tuo olo olikin hieman kohentunut, vuodot hallinnassa ja kivut siedettäviä. Kunnes iltapäivällä kuin taikaiskusta alkoivat yhä kovenevat kivut ja TODELLA runsas verinen vuoto. Meiltä sairaalaan on vähän reilu puolen tunnin matka ja tässä ajassa verta oli tullut paljon. Ensiavun tiskillä sanoinkin, että jos ette halua kohta siivota tätä lattiaa, niin kannattaisi varmaan päästää minut suoraan lääkärin luo.

Nopeasti sitten vartija saattoikin meidät yläkertaan ja synnärille. Sinne (tai ylipäätään koko sairaalaan) en olisi mistään hinnasta halunnut, mutta pakkohan se oli. Kun ovi sitten avattiin, niin ensimmäinen kysymys oli "Oletkos tulossa synnyttämään?" Are you f*cking kidding me? Näytänkö muka siltä häh? Tässä vaiheessa ajateltiin miehen kanssa, että täähän lähti taas hyvin käyntiin, mutta pistettiin ihan sen piikkiin, että kun kerran synnärille tullaan, ni sitä kysytään automaattisesti.  Sen jälkeen kun pääsin tutkimushuoneeseen, tuli paikalle kätilö, jolle tämä toinen hoitaja alkoi selostaa tilannettani. "Rouva on synnyttänyt kolme viikkoa sitten ja.." ja siihenhän tämä kätilö sitten heti iloisesti, että "Onneks olkoon!" Tässä vaiheessa itku tuli. Eikö nää helevetti voi tehä mitään oikein? Milloin nää möläytykset loppuu? Joo, eihän tämä henkilö tiennyt mitä on käynyt, mutta olisihan hän voinut kuunnella hoitajan asian loppuun ja muutenkin kun oli jääny paska maku koko paikasta, niin se tuntu todella pahalta. No sitten tuli itse lääkäri paikalle, tutki ja määräsi tarkkailuun ja antibiootit suoneen. Ajattelin siinä sängyssä maatessani, että no kohta lisää antibioottia vaan ja sillä selvä. Mutta koska edellä jo mainitsin, niin eihän miua niin helpolla edelleenkään päästetty. Sainpa sitten vielä anafylaksian ja oli hengenlähtö lähellä. Jos mies ei olisi ollut mukana ja hälyttänyt hoitajaa, kun en itse siihen kyennyt, ei varmaan kovin hyvin olisi käynyt. Kyllä sitä happinaamari kasvoilla ja kauheiden kipujen keskellä ajatteli, että ei tää vaan voi olla totta! Mutta kaikki tää on niin totta kun olla voi.

Sitten seuraavana päivänä tutkivat miut tarkemmin ja totesivat että jotainhan tuolla kohdussa vielä on ja paljon. Kaikkea eivät kuulemma olleetkaan edes ottaneet sieltä pois (niin kuin sitä tavan talliaisena luulisi) kun ei kuulemma yleensä sen vertaiset haittaa. Juu ei tuntunu haittaavaan. Muuten vaan tulehduin ja kaikki paska alusta. Jouduin siis uusintakaavintaan. Ja niin oli koko kolmen viikon oletettu toipuminen heitetty hukkaan. Ja sitten menin niin huonoon kuntoon kun menetin toimenpiteessä paljon verta ja joutuivat tiputtamaan kaksi pussia verta miulle, että saatiin oloa edes vähän kohenemaan.

Seuraavana päivänä sain sitten kuulla, että tulehdus ynnä muut komplikaatiot johtuivat siitä, että edellisen kaavinnan tehnyt oli jättänyt sikiökalvon osia kohtuuni. Ja mikä "hauskinta", jälkitarkastuksessa (jonka ajan olivat peruneet ilmoittamatta minulle!) selvisi syy siihen, että lapsiveteni ylipäätään menivät niin aikaisin, oli tulehtuneissa sikiökalvoissa. Että näin. Eihän siitä tietty mitään haittaa ollut ei, kun tulehtunutta raskausamateriaalia jätetään kohtuun... Ei voi muuta kun kysyä, että jos nähdään se vaiva että ihminen nukutetaan toimenpidettä varten, niin miksi sitä ei sitten tehdä kunnolla?? Edelleen luotto on aika nollissa koko sairaalaa kohtaan. Potilasasiamieheen ollaan yhteydessä kunhan joskus saisi niin paljon voimia kerättyä, että jaksaa sen valitusrumban aloittaa. Nyt vaan pidetään sormet ja varpaat ristissä, että nyt viimein alkaisi olla fyysisesti kunnossa. Yhtään sairaalakeikkaa ei miun järki enää tämän asian tiimoilta kestä.