perjantai 4. heinäkuuta 2014

"No oletpas sinä nyt kummallinen tapaus"

Näin totesi lääkäri, jonka tapasin sinä aamuna, kun tiesin, että peli on menetetty.

Olen pitkään yrittänyt aloittaa tätä juttua, mutta se on tuntunut vaikealta. Vaikealta käydä taas hetki hetkeltä tuo toukokuinen päivä ja yö läpi.. Vaikealta käydä läpi asiat ennen raskautta, raskausaikani tapahtumat ja sen päättyminen sekä sen jälkimainingit. Mutta koen, että se kaikki on saatava kirjoittaa nyt pikkuhiljaa ulos.
Jospa aloitan siis ihan alusta ja jatkan eteenpäin sitä mukaa kuin pystyn.

Ennen tätä raskautta vuonna 2012 koin ensimmäistä kertaa onnen ja hieman hämmästyksen tunteitakin, kun raskaustesti ensi kerran näyttikin plussaa. Silloin sitä sinisilmäisesti ajatteli, että nyt sitä ollaan raskaana ja nyytti kotiin aikanaan saadaan. Mutta kuinka väärässä ihminen onkaan. Tuo odotuksen onni ja ihanuus meiltä vietiin rv 6+?. Yhtä nopeasti kun nousin leijailemaan pää pilvissä, sieltä tultiinkin ryminällä alas.  Ja siitä se odotus vasta alkoi. Nimittäin toisen plussan odotus. Olin surullinen ja vihainen joka kerta kun ne tutut jomotukset ja muu "ihanuus" kuukausi toisensa jälkeen alkoivat lähes kellon tarkkuudella.

Mutta viimein 1/2014 puolentoista vuoden yrityksen, oireiden ylitulkitsemisen, monen monien itkujen ja lapsettomuuden jonkin asteisen hyväksymisen jälkeen siinä se oli. Kaksi viivaa! Olin raskaana! Olin onneani kukkoloilla, mutta samalla myös varauksellinen, johtuen varmastikin tästä aikaisemmasta keskenmenostani. Muuten en varmaan olisi osannutkaan pelätä minkään menevän nyt vikaan. Olisikohan tämä kaikki vieläkin rankempaa, jos en olisi ollut jonkinlaisen henkisen suojamuurin rakennuspuuhissa jo alusta asti? Kuka tietää..

Niin, rv 10 asti kaikki sujuikin mallikkaasti. Pieni pelko takaraivossa, pelko uudesta keskenmenosta alkoi hieman  painua taka-alalle. Mutta sitten. Ensimmäiset tuhrut paperissa. Olin jo silloin paniikissa ja ajattelin, että tästäkö tämä nyt alkaa. Kesken menee. Vaan silloin ne tuhruttelut hävisivät lähes kokonaan yhtä nopeasti kuin olivat alkaneetkin. Käytiin miehen kanssa rv 12 hakemassa mielenrauhaa yksityisellä ultrassa ja siellä se oli! Meidän pieni rakkauspakkaus! Vilkutteli ja pyöri kuin hyrrä. Se tunne oli sanoinkuvaamaton. Meidän kauan kaivattu vauva! Sitä hetkeä emme unohda koskaan. Niin sitä uskoi lääkärin vakuuttelut, että pienet vuodot ovat normaaleja. Ei niitä kannata säikkyä.

Tai niin yritin uskotella itsellenikin. NP-ultrassa kaikki olikin mallikkaasti ja tällekin kätilölle huolistani kertoilin. Rauhassa käski ottamaan pienistä tuhrutteluista huolimatta. Kunnes koitti rv 13+2. Tuhruttelusta tulikin kunnon putous. Tästä alkoikin piina, jota en ikinä uskonut joutuvani kokemaan.

Kävin tietysti heti tutkimuksissa ja niissä todettiin hyytymä, joka siellä sitten vuoteli. Olin tietysti helpottunut, että sikiöllä oli kaikki hyvin, mutta ei se hematooma ihan pikkujuttu kuitenkaa ollut ja se huolestutti. Ei muuta kuin sairasloma ja vuodelepo. Sillä siitä selvittäisiin ja kontrolli parin viikon päähän. Mutta ei sinne asti päästy vaan entistä runsaamman  vuodon takia rv 14+3 sairaalaan ja osastolle tarkkailuun. Tässä vaiheessa olin jo heittämässä hanskat tiskiin, että tässä tämä nyt oli. Mutta taas vuodot rauhoittuivat ja sikiöllä edelleen kaikki hyvin. Kotiin pääsin sairaslomaa jatkamaan ja odottamaan seuraavaa kontrollia.

Kontrolli oli rv16 ja pienistä vuodoista huolimatta lääkäri käski unohtaa kaikki kokemani huolet ja keskittyä nauttimaan kasvavasta vatsasta ja raskaudesta. Jotkut kuulemma vaan vuotaa. Noh, tämä oli minunkin yritettävä hyväksyä ja pikkuhiljaa tilanne rauhoittuikin ja vuodot hävisivät lähes kokonaan. Tämä olikin vain tyyntä myrskyn edellä niin kuin sitten saimme huomata.

Oli toukokuun 18pvä, sunnuntai ja olin onnellinen. Kuulostelin onnessani pienen vilkkaita liikkeitä, joita olin tuntenut jo muutaman viikon. Yllättävän aikaisin niitä aloin tunteakin jo rv14, tunsin ekat hipsaisut. Olin luottavainen, sillä rv20 alkoi ja viimein annoin itselleni luvan nauttia. Vielä illalla puhuin ystäväni kanssa puhelimessa ja tuumattiin, jospa pahin oli nyt ohi. Mutta kuitenkin tuo sunnuntai-maanantai välinen yö tuli muuttamaan koko elämäni ja pahin oli vasta edessä.

Aamuyöstä neljän aikaan mieheni nousi lähteäkseen opintopäivälle. Ajattelin minäkin nousta käymään vessassa ja sanomaan heipat ovella. Nousin ylös sängystä ja silloin se tapahtui. Lapsivedet menivät. Kiirehdin itkukurkussa pöntölle ja veden tulo jatkui hetken. Itkin ja katsoin miestäni, joka tajusi tilanteen sanomattakin. Harmitteli, ja oli huolissaan kun ei pääse itse minua mihinkään viemään ja soitti taksin sairaalaan. Vaikka kumpikin tiesi, mitä tämä tarkoitti, yritti mieheni vielä olla positiivinen ja sanoi, että jospa se ei ole sitä mitä luultiin.

Mutta olihan se. "Joo o, täysin vedetön kohtu. Sikiön sydän lyö ja liikkuakin yrittää. Katsotaan aamumeetingissä mitä sitä nyt tehdään." Mutta tiesinhän minä sen kertomattakin, keskeyttää raskaus pitää, kun ei noilla viikoilla ole mahdollisuutta selvitä. Nuo tunnit yksin siellä synnärin perhehuoneessa seuraavan lääkärin tuloon olivat pitkiä. Itkin lohduttomasti pienokaiseni vuoksi, jonka liikkeet tunsin vielä pitkään, ennen kuin lääkkeiden aiheuttamat supistukset viimeisellä estivät ajattelun. "Oletpas sinä nyt kummallinen tapaus. Kaikenhan piti olla jo hyvin ja nyt olet täällä." Näin se lääkäri tokaisi kun minut näki ja kävi sanomassa elämäni kauheimmat sanat: "Sinulle käynnistetään nyt keskenmeno."





4 kommenttia:

  1. Olen niin pahoillani. Voimia. t. Anne

    VastaaPoista
  2. Hei, olen lueskellut blogiasi hiljalleen. Olen todellla pahoillani, että teille on käynyt näin. Minulla kaksosten kuolema käynnistyi myös lapsivesien menolla, vaikka sille kaiketi olikin syynsä (fetofetaali transfuusio). Silti sain makailla osastolla hyvän tovin, koska kukaan ei tiennyt, mitä pitäisi tehdä...

    Seurailen tarinaasi nyt. Ja toivon sydämeni pohjasta, että saatte pienen kullanmurun vielä syliinne, ennemmin tai myöhemmin <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Gretel <3 Olen myös todella pahoillani ja otan osaa sinun menetyksiisi. Olet kokenut paljon ja tekstejäsi lukiessani on itku tullut monesti. Olen niin huono kommentoimaan mitään, mutta seurailen minäkin sinun kuulumisiasi. Kaikkea hyvää sinulle <3

      Poista

Kuulisin mielelläni ajatuksia, joita tekstejäni lukiessa mahdollisesti sinulle herää. Kiitos kommentistasi! Asiattomuuksia en julkaise.